maanantai, 4. tammikuu 2010

2. sunnuntai joulusta, Herran huoneessa Luuk. 2:41-52

Luuk. 2: 41-52

Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
    Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: "Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme." Jeesus vastasi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
    Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.



SAARNA

Jokainen meistä on tullut eri syistä ja erilaisin tunnelmin tänään kirkkoon. Yksi on jouluna tuntenut henkäyksen aidosta jouluilosta elämässään ja tullut kirkkoon kiittämään siitä. Toinen on järkyttynyt tämän viikon uutisista ja tullut hakemaan rauhaa ja lohdutusta kirkosta. Kolmas on vaivoineen raahautunut kirkkoon kuulemaan sanaa, vaikka sängystä ylös pääseminenkin tuntui mahdottomalta.

 

Kirkkoon tullaan välillä tavan vuoksi, mutta suurimmaksi osaksi rauhoittumaan ja kohtaamaan itsensä, muut seurakuntalaiset sekä kohtaamaan Jumala. Jumalan läsnäolon voi tuntea tutussa Raamatunkohdassa, virsien puhuttelevissa sanoissa ja sävelissä sekä ehtoollispöydässä. Toisaalta myös naapuripenkissä istuvan tuttavan ystävällinen hymy tai tarjottu apu ehtoollispöytään käydessä voi yllättäen osoittaa meille Jumalallista läsnäoloa.

 

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus oli vanhempiensa kanssa pääsiäisjuhlilla Jerusalemissa. Juhlat olivat suuri tapahtuma, ja varmasti jatkuvasti ei ollut selvyyttä siitä, missä lapset olivat, kun he viihtyivät sukulaislasten seurassa. Tämän takia Jeesus pääsi vanhemmiltaan katoamaan ja katoaminen huomattiin vasta kotimatkalla, kun lapsi ei ollutkaan sukulaisten seurassa. Jeesusta etsittiin useita päiviä ja kolmen päivän kuluttua Hänet löydettiin temppelistä opettajia kuuntelemasta.

 

Jeesus oli kuin kotonaan temppelissä. Kun vanhemmat olivat huolissaan Hänestä, Hän vastasi ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Temppelissä Jeesus saattoi tuntea Taivaallisen Isänsä läsnäolon. Hän kyseli opettajilta paljon, ja ympärillä olijat ihmettelivät kaksitoista vuotiaan tarkkaa ymmärrystä uskon asioihin. Ehkäpä Jeesus opettikin muille läsnäolijoille jotakin kysymyksillään.

 

Jeesuksesta oli jo lapsenakin täysin luontevaa hakeutua temppeliin ja opiskella Jumalan sanaa. Meillä lapsia tuodaan liian harvoin kirkkoon, kun pelätään lasten tylsistyvän tai aiheuttavan häiriötä. Kuitenkin lastenkin olisi hyvä kokea kirkko kotoisaksi pienestä pitäen, ja ehkäpä lasten ihmettelevä asenne voisi opettaa meille aikuisillekin jotakin Jumalan suuruudesta.

 

Me olemme ehkä aikuisina kadottaneet tuon lapsen asenteen ja kirkkoon tulon helppouden. Tulemme kirkkoon kuin vieraisille. Perinteisesti Suomessa on pukeuduttu kirkkoon tullessa pyhäasuun ja kirkossa on istuttu mahdollisimman jäykästi. Toki kunnioittava suhtautuminen jumalanpalvelukseen on hyvästä, mutta toivoisin kotoisan rentouden vallitsevan kirkossa. Jumalan kasvojen edessä on hyvä olla. Vaikka Jumala näkee virheemme, Hän katsoo meitä Jeesuksen sovitustyön kautta. Silloin Hän ei muistele virheitä, vaan antaa ne anteeksi. Hän katsoo luotujaan rakastaen ja sanoen, ”sinä olet hyvä, sinä olet minun”. Jumalan silmien edessä kirkon penkissä saa olla oma itsensä, oikeastaan sehän on ainoita paikkoja, missä sinut tunnetaan läpikotaisin, eihän silloin voi ollakaan muuta kuin se mitä on.

 

Kuitenkin suurelle osalle ihmisistä kirkkoon tulemiseen täytyy olla jokin syy. Harva lähtee enää nykyisin kirkkoon ihan vain tavan vuoksi tai hiljentymään joka sunnuntai. Muutenkin aika iso osa ihmisistä on niin vieraantunut Jumalasta, että laskemme elämämme jonkun muun varaan kuin Jumalan. Luotamme siihen, että pärjäämme yksin. Luotamme siihen, että sukulaiset, ystävät ja yhteiskunta auttavat meitä, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa. Luotamme itseemme niin paljon, että emmehän me vahvat ihmiset Jumalaa tarvitse.

Arjessa Jumala ja usko jäävät helposti sivuasemaan, satunnaisten kirkossakäyntien varaan. Emme luota Jumalaan. Emme luota siihen, että hän voisi todella vaikuttaa tässä maailmassa tai varsinkaan omassa elämässämme. Jumalaa ei tarvita arjessa, vaan vasta silloin, kun jokin menee elämässämme huonosti.

 

Senpä tähden evankeliumien sanoma onkin niin mullistava: monet

evankeliumien kertomukset sijoittuvat keskelle tavallisinta arkea. Näin joulun jälkeen voisimme huomata ja muistaa sen, että keskelle aivan tavallista elämää murtautuu Jumalan valtakunta, se ei ole läsnä vain juhlassa, tai vain silloin kun jokin vaivaa meitä. Jumala toimii edelleen, joka päivä, vaikka emme sitä aina huomaa. Emme ehkä aina tajua, että kyse on Jumalan toiminnasta, mutta jos tarkkaan lapsen tavoin havainnoisimme, voisimme huomata arkipäivän asioissa Jumalan läsnäolon. Hän tahtoo tulla meidän jokaisen arkipäiväämme, elämämme voimaksi ja perustaksi. Hän tahtoo olla läsnä elämässämme muuallakin kuin kirkossa. Hän tahtoo vaikuttaa siihen, että meidän tekomme olisivat Hänen mielensä mukaisia, Hänen tekojaan. Jumala tahtoo nostaa taakat harteiltamme kantaakseen ne itse, meidän vain tulisi osata päästää irti ja ymmärtää, ettemme yksin aina pärjää.

 

Siksi rukoilemme tänäänkin Isä meidän rukouksessa: tapahtukoon sinun tahtosi. Rukoilemme, että osaisimme antaa Jumalalle tilaa elämässämme, että osaisimme luottaa siihen, että Hänen tahtonsa on meille hyväksi. Kun hellitämme hetkeksi, ja annamme Jumalan pitää meistä huolen, huomaamme Hänen läsnäolonsa arjessamme. Silloin voimme kokea Jumalan läsnäoloa muuallakin kuin kirkossa. Kirkossa käyntiä tarvitaan hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen, mutta sitä tarvitaan myös vahvistamaan uskoamme arkipäivässä. Kun näemme muita seurakuntalaisia kirkossa, tiedämme, että yhteinen usko kantaa silloinkin, kun oma uskoni horjuu.

 

Toivonkin, että tunnet tänään kirkossa Jumalan olevan läsnä. Toivon, että hän hoitaa sinua sanallaan, virsissä ja ehtoollisella. Hän on antanut poikansa kuolla sinun vuoksesi ja minun vuokseni, jotta saisimme syntimme anteeksi, ja Hän voisi kuljettaa meitä arjessa. Seuratkoon Jumalan suosio sinua mukaasi kirkosta tänään arkeesi, samalla tavalla kuin se seurasi Jeesusta hänen lähtiessään temppelistä. Saakoon se näkyä Jumalan rakkautena elämässäsi.

tiistai, 8. joulukuu 2009

2.adventtisunnuntai, itsenäsyyspäivä Matt. 20:25-28

Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: "Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."



SAARNA

Tutussa joululaulussa lauletaan: ” Mäenrinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää.” Tänään ulkona kävellessään voi kokea laulun sanojen tunnelman. Monessa kodissa on aamu aloitettu sytyttämällä kaksi adventtikynttilää ja illalla ikkunoihin syttyvät kaksi itsenäisyyspäiväkynttilää.

Kertomuksen mukaan aikoinaan kaksi kynttilää ikkunassa ovat ilmaisseet sotilaille turvallisen etappitalon. Tuolloin vastaanotto oli vieraanvarainen. Vaikka pulaa oli itselläkin, oli noissa taloissa aina tilaa majoittua ja sotilaat saivat syödäkseen. Entisaikaisissa kyläyhteisöissä huolehdittiin toisista ja annettiin omasta, vaikka itselläkin oli pulaa ruuasta ja muista elintarvikkeista.

Suomalaiset ovat olleet vahva ja sitkeä kansa. Yksi syy kestävyyteen on ollut yhteishenki. Näin pieni kansa ei olisi pärjännyt ilman tunnetta siitä, että meillä on koti ja kansa puolustettavanamme. Erään teorian mukaan itsenäisyyspäiväkynttilät kuvastaisivatkin toinen kotia ja toinen katua, tai suuremmassa mittakaavassa isäinmaatamme.

Mutta onko tämä vahva yhteishenki tallella? Vieläkö voimme rehellisesti sanoa, että kaveria ei jätetä? Vieläkö tiedämme milloin naapuri on hädässä ja tarvitsee apuamme? Liian usein nykyään tuntuu, että uraa ja menestystä luodaan keinolla millä hyvänsä. Ei sillä ole väliä mitä kaadan ympäriltäni, kunhan minä olen jonossa ensimmäisenä.

Meillä on vapaa ja itsenäinen Suomi, mutta onko vapautta se, että saa
toteuttaa omaa itseään toisista ihmisistä, yhteisestä edusta tai säännöistä
välittämättä? Auktoriteetit ja säännöt vain häiritsevät vapautta, toisen omaisuutta ei kunnioiteta, toista saa loukata, jos se vain auttaa itseäni kohti päämääriä. Voiko sellaisin keinoin hankittu menestys oikeasti olla tavoittelemisen arvoista?

Silloin kun tavoittelee vain omia etujaan, voi huomata vaikean paikan tullen, ettei ympärillä olekaan ketään kehen turvautua. Kun on katkonut siteensä lähimmäisiin välinpitämättömyydellään, huomaa olevansa yksin. Silloin moni voi miettiä kannattiko tämä kaikki? Olisinko onnellisempi jos tässä olisi joku vierellä, joka välittäisi?

Millaista sitten on vapaus, joka ei loukkaa toisia? Kuinka voi pärjätä ellei muita tönimällä ja sortamalla? Evankeliumitekstissä Jeesus opettaa meitä tässä asiassa. Hän sanoo, etteivät kristityt saa etsiä menestystään hallitsijoiden tavoin halliten ja muihin valtaansa käyttäen. Se, joka haluaa tulla suureksi, olkoon muiden palvelija. Jeesus itse on antanut meille esimerkin toiminnallaan. Hän ei tullut kuninkaiden tavoin suurin elkein, vaan ratsasti aasilla, söi köyhien kanssa ja Hänen elämänsä päättyi häpeälliseen kuolemaan.

Vapahtajamme pyytää meitä ottamaan todesta sen, ettemme pärjää yksin.
Tarvitsemme hänen rakkauttaan ja huolenpitoaan. Sillä tavoin voimme vapautua itsekkyydestä ja toisten asettamien vaatimusten paineesta. Jeesus tahtoo vapauttaa meidät olemaan se ihminen, miksi Jumala meidät on luonut. Vapautettuina taakoista voimme kantaa vastuumme omasta elämästämme ja ottaa paikkamme muiden parissa. Vapaina voimme rakentaa oman kansamme ja koko maailman parasta.

Tätä maata ei voida rakentaa muuten kuin yhteistyöllä. Siihen tarvitaan jokaisen panosta. Mutta maata ei rakenneta myöskään pelkästään ihmisvoimin. Tästä esimerkkinä on Raamatun Baabelin torni. Ihmiset yrittivät tulla toimeen omillaan, rakentaa korkean tornin ja tulla siten Jumalan vertaiseksi, mutta saivatkin kokea Jumalan rangaistuksen. Tarvitsemme myös siunausta maallemme.

Tuota siunausta pyydämme tänään tässä jumalanpalveluksessa, mutta se ei riitä. Olemme saaneet niin paljon hyvää, että meidän tulisi kiittää ja pyytää Jumalalta apua kaikkeen elämässämme. Voisimme muistaa useammin kuinka hyvin meillä asiat onkaan. Itsenäisyyspäivä on hyvä muistutus siitä, mutta rukous saisi jatkua arjessammekin. Nuo kynttilät, joita tänään sytytetään kuvaavat myös rukoustamme. Ne kertovat Kristuksen läsnäolosta ja rukouksesta maamme ja kansamme puolesta.

Me olemme saaneet elää rauhassa itsenäisessä Suomessa jo jonkin aikaa, saamme kiittää sukupolvia, jotka ovat tehneet työtään maamme eteen. Kuitenkaan kaikkialla asiat eivät ole niin hyvin kuin meillä. Itsenäisyydestä ja vapaudesta taistellaan joissakin maissa tänäkin päivänä. Monessa maassa rauha ei ole koskaan täydellinen, aina on pelättävä pommi-iskuja tai terroritekoja. Yhteisöllisyys ei koske vain pientä maatamme, vaan Raamattu kehottaa meitä palvelemaan kaikkia ihmisiä. Kristittyinä voimme rukoilla muiden kansojen puolesta ja auttaa niissä kärsiviä ihmisiä. Jeesus kehottaa meitä palvelemaan ja antamaan henkemme alttiiksi toistemme puolesta.

Tämä käsky meidän tulisi ottaa todesta. Jeesus on tullut maailmaan antamaan henkensä meidän puolestamme ja palvelemaan meitä itsekkäitä ja syntisiä ihmisiä. Vähintä mitä voimme yrittää tehdä kiitokseksi, on palvella lähimmäisiä lähellä ja kaukana. Samalla tavalla kuin meidän tulee osoittaa kiitosta palvelemalla niitä, jotka ovat sodissamme taistelleet ja uhranneet henkensä, samalla tavalla voimme palvella Vapahtajaamme, joka on uhrannut henkensä. Koska Jeesus käskee meitä palvelemaan, on se mitä teemme kärsivälle sisarelle tai veljellemme, teko Jumalalle.                       

 

 

Itsenäisyyspäivänä kirkossamme oli seurakunnan itsenäisyyspäivän päätapahtuma ja saarna on sinne kirjoitettu. Lisäksi olin partiolaisten lupauksenanto kirkossa puhumassa ja seurakunnan edustajana.

 

Eilen aloiteltiin jälleen rippikoulua. Minulla on tänä vuonna kaksi rippikoulua, iltakoulu ja yksi leiri. Iltariparia aloiteltiin jo nyt. Iltaan jäi turhaa aikaa, ja kun vanhemmille oli ilmoitettu tietty hakuaika, ajattelin jatkaa hiukan seuraavan kerran aihetta. Tähän liittyi tehtävä, johon tarvittiin paperilappusia, enkä ollut niitä varannut mukaan. Kuitenkin huomasin, että pöydälle oli jäänyt ylimääräisiä lomakkeita, ja revin niistä leiriläisille paperinpalat tehtävään. Tuokion jälkeen yksi pojista tulee hakemaan tavaroitaan ja huomasin siis repineeni hänelle kotiin vietäväksi tarkoitetut paperit. Pojan ilme oli hiukan hämmentynyt, kun pappi yrittää selittää repineensä hänen paperinsa. :) Sellainen aloitus tällä kertaa :)

sunnuntai, 8. marraskuu 2009

23. su helluntaista Antakaa toisillenne anteeksi Matt. 6:14-15

Matt. 6: 14-15

Jeesus sanoo:
    "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

SAARNA

Jokainen, joka on joskus pahoittanut toisen ihmisen mielen, tietää kuinka vaikeaa anteeksipyytäminen voi olla. Lasten käyttäytymisessä huomaamme, että anteeksipyytäminen ei ole aina ihan yksinkertainen juttu. Vaikka on kolauttanut toista lelulla päähän ja vanhemmat käskevät pyytämään anteeksi, moni lapsi kiemurtelee tai juoksee tilanteesta pakoon. Ei ole helppoa myöntää tehneensä väärin ja kohdata toista ihmistä, jolla on paha olla minun takiani.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ei ole muutenkaan yksiselitteistä. Monella meistä on kokemus siitä kuinka lapsena piti pyytää anteeksi, vaikkei välttämättä ollut edes tehnyt mitään pahaa. Usein tähän vanhemmilla oli vastaus: ”tulihan se sieltä.” Tuon saman vastauksen saatamme saada myös aikuisina toisiltamme. Anteeksipyyntöön ei ole vastauksena anteeksianto, vaan murahdus, ”tulihan se sieltä”… Se on aika kaukana aidosta anteeksiannosta.

Lapsuudesta meillä voi olla kurjia muistoja liittyen anteeksipyytämiseen ja anteeksiantamiseen, mutta aikuisena se on mahdollisuus opetella uudelleen. Vaikka emme anteeksiantamisessa aina täysin onnistu, meidän tulisi  kuitenkin pyrkiä siihen. Raamatussa Jeesus opettaa meitä antamaan anteeksi vihamiehillemmekin. Hän itse vielä ristilläkin rukoilee, ”Isä anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät”. Tämä sama lause voisi auttaa meitäkin antamaan anteeksi sellaiset loukkaukset, jotka satuttavat meitä, mutta jonka toinen päästää suustaan ymmärtämättömyyttään. Emme tiedä toistemme taustoja, ja hyvääkin tarkoittava asia voi loukata. Tällöin voisimme suuttumisen sijasta opetella rukoilemaan, ”Isä anna anteeksi, hän ei tiedä” Se auttaisi meitä itseämmekin suhtautumaan toiseen ihmiseen lempeämmin.

Evankeliumitekstissä Jeesus käski meitä antamaan toisillemme anteeksi, niin saamme anteeksi myös omat rikkomuksemme.

Jumalalla on oma anteeksipyyntömallinsa, mutta myös tähän liittyy valitettavan paljon vääriä käsityksiä. Lapsena on saatettu uhkailla, että Jumala kyllä näkee kaikki tekosi ja rankaisee. Tai myös aikuisena on saattanut joutua kuulemaan toisilta uskovilta, kuinka sinun kaltaisellesi ei kyllä voida antaa anteeksi, kyllä Jumalakin sinua saisi rankaista. Kuitenkin Jumalan anteeksianto on hyvin toisenlainen kuin nuo vääränlaiset kuvitelmat.

Jumala kyllä näkee väärät tekomme, mutta antaa myös niiden rinnalle armon. Kristinusko on ainoita uskontoja, joissa anteeksiantoa ei tarvitse tai voi itse ansaita. Vaikka pahojen tekojemme päälle tekisimme kymmenkertaisesti hyvää, emme sillä itse voita anteeksiantoa, vaan se annetaan meille lahjana.

Itse asiassa meidän koko elämämme on lahja, jonka olemme saaneet Jumalalta. Jumala on antanut anteeksi meidän syntisyytemme Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja vain sen takia saamme elää. Meidän koko elämämme perustuu siis anteeksiantoon. Mikäli Jumala ei olisi antanut Poikaansa kuolemaan tähtemme, ei meillä olisi mitään. Tämän takia, vähintä mitä meidän tulisi tehdä, olisi kiittää Jumalaa Hänen suuresta lahjastaan ja yrittää antaa toisillemme anteeksi.

Raamatusta voimme huomata, että Jumalan sydän on meille jatkuvassa anteeksiantamisen valmiustilassa, Jeesuksen sovitustyö sinetöi lopullisesti sen, että Hän on aina valmis antamaan anteeksi. Se on Jumalan periaatepäätös, josta Hän ei luovu. Tämä koskee kaikkia, jotka ovat pahoittaneet Hänen mielensä, Hän ei enää koskaan puntaroi antaisiko anteeksi. Hänellä on siunaavat ja hyvät ajatukset.

Tämä on myös malli meille. Meitäkin haastetaan anteeksiantamisen valmiustilaan. Kun päättää, ettei suostu katkeroitumaan muiden ihmisten teoista, ei tarvitse miettiä erikseen antaisiko anteeksi. Silloin voi keskittää voimansa siihen, että tunnemyrskyissä pystyisin mahdollisimman pian antamaan anteeksi. Näin miettiminen ei vie aikaa itse anteeksiantamisen prosessilta.

Tiedämme, että anteeksipyytäminen on sitä vaikeampaa mitä pahempi teko on kyseessä. Omatunto kolkuttaa, mutta häpeä estää pyytämästä anteeksi. Kuitenkin saamme uskoa, että Jumala näkee meidän sisimpäämme. Hän tietää nekin tekomme, joita emme itse uskalla paljastaa. Hän näkee syyllisyytemme ja katumuksemme. Jos sisimmässämme häpeämme ja kadumme tekojamme, Jumala antaa ne meille anteeksi, vaikkemme osaisi sitä edes pyytää. Jumala näkee kaiken meissä ja tietää kaikki ajatuksemme ja tunteemme.

Hänen anteeksiantonsa on aina täydellinen, eikä Hän muistele niitä tekoja enää koskaan, jotka on kerran annettu anteeksi. Sillä Jumalan rakkaus ei kysy meidän tekojamme. Hän näkee, ettemme osaa rakastaa toisiamme ja silti jakaa meille omaa rakkauttaan. Hän näkee synkimmätkin salaisuutemme ja silti pitää meidät lapsinaan. Hän on kanssamme siellä missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään. Hän on tänäänkin läsnä ehtoollispöydässä ja jakaa meille armoaan ja anteeksiantamustaan. Jeesus armahti syntisen naisen ja ryövärin ristinpuulla. Mitä sen pahempaa me olisimme voineet tehdä, ettei Hän meitä armahtaisi? Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on annettu sinun vuoksesi. Ja Jeesuksen sovintoverellä on sinut pesty synnistä ja kuolemasta, sen vuoksi saat uskoa siihen, että Hän armahtaa sinut, ja lähteä tänään keveämmin mielin kirkosta kuin mitä olit tänne tullessasi.

lauantai, 31. lokakuu 2009

Pyhäinpäivä vai halloween?

Tänään vietetään pyhäinpäivää, joka siis on kuolleiden muistelupäivä. Suomessa eletään pimeintä ja synkintä aikaa (tosin meille oli satanut hiukan lunta, joka valaisee kummasti) ja pyhäinpäivänä onkin tapana muistaa poisnukkuneita läheisiä viemällä haudalle tai muistelupaikoille kynttilöitä tai polttamalla niitä kotona. Itselläni onkin tapana viedä muistelupaikalle isän muistokynttilä vasta illalla, kun hautausmaa on niin kaunis valoloistossaan. Myös kirkoissa luetaan edellisen vuoden aikana kuolleiden nimet ja sytytetään heille kynttilät. Muistelun kohteena pyhäin päivänä ovat marttyyrit ja muut uskossa kuolleet. Pyhyys ei kuitenkaan viittaa vain kuolleisiin vaan siihen pyhien joukkoon, johon kaikki kristityt liittyvät. Kasteensa perusteella ja Kristukseen uskovana olemme pyhiä. Tämä siis tarkoittaa samaa pyhyyttä kuin uskontunnustuksemme "pyhäin yhteyden", se on se yhteys, jonka voimme ajatella olevan ehtoollispöydässä läsnä, johon kuuluvat kaikki pyhät eri sukupolvissa ja ympäri maailmaa.

Tänään kävin toimituskeskustelussa ja matkalla näin noidaksi pukeutuneita lapsia. En mielestäni ole koskaan aiemmin Suomessa törmännyt pyhäinpäivänä amerikkalaiseen Halloween perinteeseen. Toki olen Halloween juhlia nähnyt, mutta kierteleviä lapsia amerikkalaiseen malliin en ole nähnyt. Naamiaisasuihinkin pyhäinpäivän tienoilla olen törmännyt lähinnä lehtien mainoksissa. Onko viikonloppuun sattuva Halloween saanut lapset liikkeelle, vai onko amerikkalaisen juhlan perinne rantautunut oikeasti meillekin? Lisäksi televisiossa on mainostettu kovasti kauhuelokuvia tälle viikonlopulle ja radiossa keskusteltiin kummituksista.

Toki juhlien alkuperä on yhteinen, mutta pyhäinpäivässä on kristillinen sävy. Meidän pyhäinpäivässämme ei ole mitään pelättävää, ei uskota vainajien henkien kummittelevan ja liikkuvan. Meidän juhlamme on enemmänkin surumielinen, mutta kuitenkin toivorikas, koska saamme toivomme uskostamme.

Ilm. 21: 1–4

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.»

Kuva Joensuusta muistelupaikalta vuodelta 2007

Rakas Jumala.
Kiitos, että olet kanssamme
kaikissa elämämme vaiheissa.
Huolehdit meistä, kun olemme aivan pieniä.
Kannat meitä, kun kasvamme.
Kiitos, että myös tämän elämän päättyessä
pidät meistä huolta
ja kutsut meidät taivaan kotiin.
Lohduta meitä, kun on surun aika.
Anna meidän aavistaa jo täällä
jotakin taivaan kirkkaudesta.
Auta meitä luottamaan Jeesukseen
kaikkina päivinämme.
Kuule meitä hänen rakkautensa tähden.

Aamen

 

maanantai, 26. lokakuu 2009

21. sunnuntai helluntaista Jeesuksen lähettiläät Joh. 13: 16-20

Joh. 13: 16-20

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
    »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.»

 

SAARNA

Parikymppinen nuori mies ajeli perjantai-iltana kotia raskain mielin. Hän oli jäänyt työttömäksi eikä ollut ahkerista etsinnöistä huolimatta löytänyt uutta työtä. Joutuisiko hän luopumaan vuokra-asunnostaan ja muuttamaan takaisin vanhempien luokse? Pitääkö auto myydä? Kännykkä soi. Parhaalla kaverilla oli asiaa: "Terve, soittelin äsken mun sedälle, joka haluaa sinut varastolle töihin. Voit aloittaa jo ensi viikolla jos haluat." Nuorukainen ei tiennyt miten olisi kaveriaan kiittänyt. "Mitäs näistä, pitäähän kaveria auttaa".
Vähän aikaa ajettuaan mies näki auton tien poskessa, ja sen vieressä seisoi iäkäs nainen. Hän pysähtyi. Huolestuneen oloinen vanha rouva sanoi, että auton rengas oli puhjennut, eikä hän osannut vaihtaa sitä ja kylmäkin alkoi jo olla. Nuorukainen hoiti homman kymmenessä minuutissa.


Nainen kysyi mitä hän oli velkaa. Hänen mielestään palvelu oli niin merkittävä, että hän halusi maksaa siitä sata euroa. "Ei tarvitse", iloinen nuori mies vastasi hymyillen. "Minäkin olin tänään avun tarpeessa, ja minua autettiin. Antakaa eurot mieluummin jollekulle joka niitä tarvitsee."


Rouva kiitti sydämellisesti ja jatkoi matkaa hetken pysähtyen seuraavalle huoltoasemalle. Kahvikupin ääressä hän kuuli tahtomattaan miten huoltamon tarjoilija puhui puhelimessa. Tarjoilija purskahti välillä jopa itkuun ja sanoi, että jos hän maksaa vuokran, hänellä ei ole rahaa ostaa viikonloppuna ruokaa lapsille.


Hetken kuluttua tarjoilija toi laskun hymyillen ystävällisesti. Rouva kirjoitti muutamia sanoja paperille, asetti pöydälle sadan euron setelin ja poistui nopeasti paikalta. Siivotessaan pöytää tarjoilija löysi setelin ja luki viestin: "Tämä on sinulle hyvästä palvelusta. Tänään tarvitsin apua ja minua autettiin. Nyt minä haluan auttaa Sinua. Jos haluat maksaa minulle takaisin, auta sinä puolestasi jota kuta muuta jollain tavalla. Ethän anna auttamisen ketjun päättyä sinuun?"


Evankeliumitekstissä sanottiin:
joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Toisessa kohtaa Raamatussa Jeesus sanoo saman asian helpommin ymmärrettävin sanoin: Sen minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Meidät on lähetetty maailmaan toteuttamaan lähimmäisen rakkautta. Kun rakastamme toisiamme, toteutamme Jumalan tahdon.


Kyseessä on ikään kuin dominopalikka jono. Jokainen meistä tietää kuinka pystyyn asetetut dominopalikat kaatuvat ketjureaktiona, kun ensimmäinen lähtee kaatumaan. Jumalan rakkaus on se, mikä on saanut ensimmäisen palikan kaatumaan. Voimme ajatella, että ensimmäiset palikat kuvaavat apostoleja ja alkuseurakunnan jäseniä. Pitkän pitkä jono on kaatunut ja seuraavana on sen palikan vuoro, joka kuvaa meidän aikamme kristittyjä. Tuo ketju ei saa katketa, vaan Jumalan rakkautta on välitettävä eteenpäin. Jokaisen on tehtävä oma osansa, jotta ketju ei katkeaisi.


Alussa kertomassani tarinassa oli kolme erilaista ihmistä. Jokainen auttoi toisiaan sillä tavalla, jonka osasi, ja joka sillä hetkellä oli luontevaa. Muuta ei tarvittu. Hyvät teot jatkoivat kulkuaan ja saivat aikaan lisää hyvää.
Jokainen meistäkin voi omalla tavallaan ja omilla taidoillaan edistää evankeliumin ja Jumalan rakkauden leviämistä. Ei tarvita suuria asioita, pienikin teko saattaa merkitä toiselle paljon ja kertoa Jumalan rakkaudesta.

Pienikin asia voi olla sellainen, joka puhuttelee ja kertoo jollekin toiselle Jumalan olemassaolosta. Meidän tulisi avata silmämme ja nähdä kiireemme keskellä ympärillämme nuo ihmiset, jotka tarvitsevat meitä. Toiselle voi olla tärkeää juuri se, mitä sinä hänelle sanot, ja se asia saattaa saada hänet uskomaan ja luottamaan Jumalan rakkauteen. Jumalan rakkaus voi löytyä lapsen hymystä, naapurin auttamisesta, tai siitä tutusta terveyskeskuslääkäristä. Nuo asiat eivät aina ole erityisiä muille, mutta tärkeintä onkin, että tuollainen pieni ihme voi synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan. Jokainen meistä voi olla ihmeiden tekijä.

Rakkautta ei voi kuitenkaan antaa, ellei itse ole kokenut rakkautta. Siksi on tärkeää, että Jumala on se, joka saa palikkajonon liikkeelle. Kun Jumala on ensin rakastanut meitä, me voimme osata edes hiukan rakastaa toisiamme. Meidän oma rakkautemme on vajavaista, mutta Jumalan rakkauden avulla siitä tulee aitoa rakkautta. Ja silloin, kun Jumalan rakkaus saa meissä aikaan tekoja lähimmäisemme hyväksi, silloin me saatamme nähdä pienen palan taivasta maan päällä.

 

 

Tämän saarnan olen jo osittain julkaissut aikaisemmin eri sunnuntain yhteydessä, mutta kertaus on opintojen äiti. Nyt tämän saarnasin siis eri seurakunnassa kuin viimeksi. Diakonian iltakirkossa lähetimme ihmiset palvelemaan Herraa ja toisiaan iloiten konkreettisesti antamalla mukaan suojelusenkeliheijastimet ja tässä saarnassa olleen tarinan. Idea oli, että tarina ja heijastin annetaan eteenpäin seuraavalle ihmiselle, kun on jotakuta auttanut, näin auttamisen ketju ei katkea, kun enkeli muistuttaa tehtävästä :)