Luuk. 2: 41-52

Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
    Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: "Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme." Jeesus vastasi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
    Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.

SAARNA

Jokainen meistä on tullut eri syistä ja erilaisin tunnelmin tänään kirkkoon. Yksi on jouluna tuntenut henkäyksen aidosta jouluilosta elämässään ja tullut kirkkoon kiittämään siitä. Toinen on järkyttynyt tämän viikon uutisista ja tullut hakemaan rauhaa ja lohdutusta kirkosta. Kolmas on vaivoineen raahautunut kirkkoon kuulemaan sanaa, vaikka sängystä ylös pääseminenkin tuntui mahdottomalta.

Kirkkoon tullaan välillä tavan vuoksi, mutta suurimmaksi osaksi rauhoittumaan ja kohtaamaan itsensä, muut seurakuntalaiset sekä kohtaamaan Jumala. Jumalan läsnäolon voi tuntea tutussa Raamatunkohdassa, virsien puhuttelevissa sanoissa ja sävelissä sekä ehtoollispöydässä. Toisaalta myös naapuripenkissä istuvan tuttavan ystävällinen hymy tai tarjottu apu ehtoollispöytään käydessä voi yllättäen osoittaa meille Jumalallista läsnäoloa.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus oli vanhempiensa kanssa pääsiäisjuhlilla Jerusalemissa. Juhlat olivat suuri tapahtuma, ja varmasti jatkuvasti ei ollut selvyyttä siitä, missä lapset olivat, kun he viihtyivät sukulaislasten seurassa. Tämän takia Jeesus pääsi vanhemmiltaan katoamaan ja katoaminen huomattiin vasta kotimatkalla, kun lapsi ei ollutkaan sukulaisten seurassa. Jeesusta etsittiin useita päiviä ja kolmen päivän kuluttua Hänet löydettiin temppelistä opettajia kuuntelemasta.

Jeesus oli kuin kotonaan temppelissä. Kun vanhemmat olivat huolissaan Hänestä, Hän vastasi ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Temppelissä Jeesus saattoi tuntea Taivaallisen Isänsä läsnäolon. Hän kyseli opettajilta paljon, ja ympärillä olijat ihmettelivät kaksitoista vuotiaan tarkkaa ymmärrystä uskon asioihin. Ehkäpä Jeesus opettikin muille läsnäolijoille jotakin kysymyksillään.

Jeesuksesta oli jo lapsenakin täysin luontevaa hakeutua temppeliin ja opiskella Jumalan sanaa. Meillä lapsia tuodaan liian harvoin kirkkoon, kun pelätään lasten tylsistyvän tai aiheuttavan häiriötä. Kuitenkin lastenkin olisi hyvä kokea kirkko kotoisaksi pienestä pitäen, ja ehkäpä lasten ihmettelevä asenne voisi opettaa meille aikuisillekin jotakin Jumalan suuruudesta.

Me olemme ehkä aikuisina kadottaneet tuon lapsen asenteen ja kirkkoon tulon helppouden. Tulemme kirkkoon kuin vieraisille. Perinteisesti Suomessa on pukeuduttu kirkkoon tullessa pyhäasuun ja kirkossa on istuttu mahdollisimman jäykästi. Toki kunnioittava suhtautuminen jumalanpalvelukseen on hyvästä, mutta toivoisin kotoisan rentouden vallitsevan kirkossa. Jumalan kasvojen edessä on hyvä olla. Vaikka Jumala näkee virheemme, Hän katsoo meitä Jeesuksen sovitustyön kautta. Silloin Hän ei muistele virheitä, vaan antaa ne anteeksi. Hän katsoo luotujaan rakastaen ja sanoen, ”sinä olet hyvä, sinä olet minun”. Jumalan silmien edessä kirkon penkissä saa olla oma itsensä, oikeastaan sehän on ainoita paikkoja, missä sinut tunnetaan läpikotaisin, eihän silloin voi ollakaan muuta kuin se mitä on.

Senpä tähden evankeliumien sanoma onkin niin mullistava: monet

evankeliumien kertomukset sijoittuvat keskelle tavallisinta arkea. Näin joulun jälkeen voisimme huomata ja muistaa sen, että keskelle aivan tavallista elämää murtautuu Jumalan valtakunta, se ei ole läsnä vain juhlassa, tai vain silloin kun jokin vaivaa meitä. Jumala toimii edelleen, joka päivä, vaikka emme sitä aina huomaa. Emme ehkä aina tajua, että kyse on Jumalan toiminnasta, mutta jos tarkkaan lapsen tavoin havainnoisimme, voisimme huomata arkipäivän asioissa Jumalan läsnäolon. Hän tahtoo tulla meidän jokaisen arkipäiväämme, elämämme voimaksi ja perustaksi. Hän tahtoo olla läsnä elämässämme muuallakin kuin kirkossa. Hän tahtoo vaikuttaa siihen, että meidän tekomme olisivat Hänen mielensä mukaisia, Hänen tekojaan. Jumala tahtoo nostaa taakat harteiltamme kantaakseen ne itse, meidän vain tulisi osata päästää irti ja ymmärtää, ettemme yksin aina pärjää.

Siksi rukoilemme tänäänkin Isä meidän rukouksessa: tapahtukoon sinun tahtosi. Rukoilemme, että osaisimme antaa Jumalalle tilaa elämässämme, että osaisimme luottaa siihen, että Hänen tahtonsa on meille hyväksi. Kun hellitämme hetkeksi, ja annamme Jumalan pitää meistä huolen, huomaamme Hänen läsnäolonsa arjessamme. Silloin voimme kokea Jumalan läsnäoloa muuallakin kuin kirkossa. Kirkossa käyntiä tarvitaan hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen, mutta sitä tarvitaan myös vahvistamaan uskoamme arkipäivässä. Kun näemme muita seurakuntalaisia kirkossa, tiedämme, että yhteinen usko kantaa silloinkin, kun oma uskoni horjuu.

Toivonkin, että tunnet tänään kirkossa Jumalan olevan läsnä. Toivon, että hän hoitaa sinua sanallaan, virsissä ja ehtoollisella. Hän on antanut poikansa kuolla sinun vuoksesi ja minun vuokseni, jotta saisimme syntimme anteeksi, ja Hän voisi kuljettaa meitä arjessa. Seuratkoon Jumalan suosio sinua mukaasi kirkosta tänään arkeesi, samalla tavalla kuin se seurasi Jeesusta hänen lähtiessään temppelistä. Saakoon se näkyä Jumalan rakkautena elämässäsi.

Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: "Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."

Tutussa joululaulussa lauletaan: ” Mäenrinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää.” Tänään ulkona kävellessään voi kokea laulun sanojen tunnelman. Monessa kodissa on aamu aloitettu sytyttämällä kaksi adventtikynttilää ja illalla ikkunoihin syttyvät kaksi itsenäisyyspäiväkynttilää.

Kertomuksen mukaan aikoinaan kaksi kynttilää ikkunassa ovat ilmaisseet sotilaille turvallisen etappitalon. Tuolloin vastaanotto oli vieraanvarainen. Vaikka pulaa oli itselläkin, oli noissa taloissa aina tilaa majoittua ja sotilaat saivat syödäkseen. Entisaikaisissa kyläyhteisöissä huolehdittiin toisista ja annettiin omasta, vaikka itselläkin oli pulaa ruuasta ja muista elintarvikkeista.

Suomalaiset ovat olleet vahva ja sitkeä kansa. Yksi syy kestävyyteen on ollut yhteishenki. Näin pieni kansa ei olisi pärjännyt ilman tunnetta siitä, että meillä on koti ja kansa puolustettavanamme. Erään teorian mukaan itsenäisyyspäiväkynttilät kuvastaisivatkin toinen kotia ja toinen katua, tai suuremmassa mittakaavassa isäinmaatamme.

Mutta onko tämä vahva yhteishenki tallella? Vieläkö voimme rehellisesti sanoa, että kaveria ei jätetä? Vieläkö tiedämme milloin naapuri on hädässä ja tarvitsee apuamme? Liian usein nykyään tuntuu, että uraa ja menestystä luodaan keinolla millä hyvänsä. Ei sillä ole väliä mitä kaadan ympäriltäni, kunhan minä olen jonossa ensimmäisenä.

Meillä on vapaa ja itsenäinen Suomi, mutta onko vapautta se, että saa
toteuttaa omaa itseään toisista ihmisistä, yhteisestä edusta tai säännöistä
välittämättä? Auktoriteetit ja säännöt vain häiritsevät vapautta, toisen omaisuutta ei kunnioiteta, toista saa loukata, jos se vain auttaa itseäni kohti päämääriä. Voiko sellaisin keinoin hankittu menestys oikeasti olla tavoittelemisen arvoista?

Silloin kun tavoittelee vain omia etujaan, voi huomata vaikean paikan tullen, ettei ympärillä olekaan ketään kehen turvautua. Kun on katkonut siteensä lähimmäisiin välinpitämättömyydellään, huomaa olevansa yksin. Silloin moni voi miettiä kannattiko tämä kaikki? Olisinko onnellisempi jos tässä olisi joku vierellä, joka välittäisi?

Millaista sitten on vapaus, joka ei loukkaa toisia? Kuinka voi pärjätä ellei muita tönimällä ja sortamalla? Evankeliumitekstissä Jeesus opettaa meitä tässä asiassa. Hän sanoo, etteivät kristityt saa etsiä menestystään hallitsijoiden tavoin halliten ja muihin valtaansa käyttäen. Se, joka haluaa tulla suureksi, olkoon muiden palvelija. Jeesus itse on antanut meille esimerkin toiminnallaan. Hän ei tullut kuninkaiden tavoin suurin elkein, vaan ratsasti aasilla, söi köyhien kanssa ja Hänen elämänsä päättyi häpeälliseen kuolemaan.

Vapahtajamme pyytää meitä ottamaan todesta sen, ettemme pärjää yksin.
Tarvitsemme hänen rakkauttaan ja huolenpitoaan. Sillä tavoin voimme vapautua itsekkyydestä ja toisten asettamien vaatimusten paineesta. Jeesus tahtoo vapauttaa meidät olemaan se ihminen, miksi Jumala meidät on luonut. Vapautettuina taakoista voimme kantaa vastuumme omasta elämästämme ja ottaa paikkamme muiden parissa. Vapaina voimme rakentaa oman kansamme ja koko maailman parasta.

Tätä maata ei voida rakentaa muuten kuin yhteistyöllä. Siihen tarvitaan jokaisen panosta. Mutta maata ei rakenneta myöskään pelkästään ihmisvoimin. Tästä esimerkkinä on Raamatun Baabelin torni. Ihmiset yrittivät tulla toimeen omillaan, rakentaa korkean tornin ja tulla siten Jumalan vertaiseksi, mutta saivatkin kokea Jumalan rangaistuksen. Tarvitsemme myös siunausta maallemme.

Tuota siunausta pyydämme tänään tässä jumalanpalveluksessa, mutta se ei riitä. Olemme saaneet niin paljon hyvää, että meidän tulisi kiittää ja pyytää Jumalalta apua kaikkeen elämässämme. Voisimme muistaa useammin kuinka hyvin meillä asiat onkaan. Itsenäisyyspäivä on hyvä muistutus siitä, mutta rukous saisi jatkua arjessammekin. Nuo kynttilät, joita tänään sytytetään kuvaavat myös rukoustamme. Ne kertovat Kristuksen läsnäolosta ja rukouksesta maamme ja kansamme puolesta.

Me olemme saaneet elää rauhassa itsenäisessä Suomessa jo jonkin aikaa, saamme kiittää sukupolvia, jotka ovat tehneet työtään maamme eteen. Kuitenkaan kaikkialla asiat eivät ole niin hyvin kuin meillä. Itsenäisyydestä ja vapaudesta taistellaan joissakin maissa tänäkin päivänä. Monessa maassa rauha ei ole koskaan täydellinen, aina on pelättävä pommi-iskuja tai terroritekoja. Yhteisöllisyys ei koske vain pientä maatamme, vaan Raamattu kehottaa meitä palvelemaan kaikkia ihmisiä. Kristittyinä voimme rukoilla muiden kansojen puolesta ja auttaa niissä kärsiviä ihmisiä. Jeesus kehottaa meitä palvelemaan ja antamaan henkemme alttiiksi toistemme puolesta.

Tämä käsky meidän tulisi ottaa todesta. Jeesus on tullut maailmaan antamaan henkensä meidän puolestamme ja palvelemaan meitä itsekkäitä ja syntisiä ihmisiä. Vähintä mitä voimme yrittää tehdä kiitokseksi, on palvella lähimmäisiä lähellä ja kaukana. Samalla tavalla kuin meidän tulee osoittaa kiitosta palvelemalla niitä, jotka ovat sodissamme taistelleet ja uhranneet henkensä, samalla tavalla voimme palvella Vapahtajaamme, joka on uhrannut henkensä. Koska Jeesus käskee meitä palvelemaan, on se mitä teemme kärsivälle sisarelle tai veljellemme, teko Jumalalle.                       

Itsenäisyyspäivänä kirkossamme oli seurakunnan itsenäisyyspäivän päätapahtuma ja saarna on sinne kirjoitettu. Lisäksi olin partiolaisten lupauksenanto kirkossa puhumassa ja seurakunnan edustajana.

Eilen aloiteltiin jälleen rippikoulua. Minulla on tänä vuonna kaksi rippikoulua, iltakoulu ja yksi leiri. Iltariparia aloiteltiin jo nyt. Iltaan jäi turhaa aikaa, ja kun vanhemmille oli ilmoitettu tietty hakuaika, ajattelin jatkaa hiukan seuraavan kerran aihetta. Tähän liittyi tehtävä, johon tarvittiin paperilappusia, enkä ollut niitä varannut mukaan. Kuitenkin huomasin, että pöydälle oli jäänyt ylimääräisiä lomakkeita, ja revin niistä leiriläisille paperinpalat tehtävään. Tuokion jälkeen yksi pojista tulee hakemaan tavaroitaan ja huomasin siis repineeni hänelle kotiin vietäväksi tarkoitetut paperit. Pojan ilme oli hiukan hämmentynyt, kun pappi yrittää selittää repineensä hänen paperinsa. :) Sellainen aloitus tällä kertaa :)

Matt. 6: 14-15

Jeesus sanoo:
    "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

SAARNA

Jokainen, joka on joskus pahoittanut toisen ihmisen mielen, tietää kuinka vaikeaa anteeksipyytäminen voi olla. Lasten käyttäytymisessä huomaamme, että anteeksipyytäminen ei ole aina ihan yksinkertainen juttu. Vaikka on kolauttanut toista lelulla päähän ja vanhemmat käskevät pyytämään anteeksi, moni lapsi kiemurtelee tai juoksee tilanteesta pakoon. Ei ole helppoa myöntää tehneensä väärin ja kohdata toista ihmistä, jolla on paha olla minun takiani.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ei ole muutenkaan yksiselitteistä. Monella meistä on kokemus siitä kuinka lapsena piti pyytää anteeksi, vaikkei välttämättä ollut edes tehnyt mitään pahaa. Usein tähän vanhemmilla oli vastaus: ”tulihan se sieltä.” Tuon saman vastauksen saatamme saada myös aikuisina toisiltamme. Anteeksipyyntöön ei ole vastauksena anteeksianto, vaan murahdus, ”tulihan se sieltä”… Se on aika kaukana aidosta anteeksiannosta.

Lapsuudesta meillä voi olla kurjia muistoja liittyen anteeksipyytämiseen ja anteeksiantamiseen, mutta aikuisena se on mahdollisuus opetella uudelleen. Vaikka emme anteeksiantamisessa aina täysin onnistu, meidän tulisi  kuitenkin pyrkiä siihen. Raamatussa Jeesus opettaa meitä antamaan anteeksi vihamiehillemmekin. Hän itse vielä ristilläkin rukoilee, ”Isä anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät”. Tämä sama lause voisi auttaa meitäkin antamaan anteeksi sellaiset loukkaukset, jotka satuttavat meitä, mutta jonka toinen päästää suustaan ymmärtämättömyyttään. Emme tiedä toistemme taustoja, ja hyvääkin tarkoittava asia voi loukata. Tällöin voisimme suuttumisen sijasta opetella rukoilemaan, ”Isä anna anteeksi, hän ei tiedä” Se auttaisi meitä itseämmekin suhtautumaan toiseen ihmiseen lempeämmin.

Evankeliumitekstissä Jeesus käski meitä antamaan toisillemme anteeksi, niin saamme anteeksi myös omat rikkomuksemme.

Jumalalla on oma anteeksipyyntömallinsa, mutta myös tähän liittyy valitettavan paljon vääriä käsityksiä. Lapsena on saatettu uhkailla, että Jumala kyllä näkee kaikki tekosi ja rankaisee. Tai myös aikuisena on saattanut joutua kuulemaan toisilta uskovilta, kuinka sinun kaltaisellesi ei kyllä voida antaa anteeksi, kyllä Jumalakin sinua saisi rankaista. Kuitenkin Jumalan anteeksianto on hyvin toisenlainen kuin nuo vääränlaiset kuvitelmat.

Jumala kyllä näkee väärät tekomme, mutta antaa myös niiden rinnalle armon. Kristinusko on ainoita uskontoja, joissa anteeksiantoa ei tarvitse tai voi itse ansaita. Vaikka pahojen tekojemme päälle tekisimme kymmenkertaisesti hyvää, emme sillä itse voita anteeksiantoa, vaan se annetaan meille lahjana.

Itse asiassa meidän koko elämämme on lahja, jonka olemme saaneet Jumalalta. Jumala on antanut anteeksi meidän syntisyytemme Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja vain sen takia saamme elää. Meidän koko elämämme perustuu siis anteeksiantoon. Mikäli Jumala ei olisi antanut Poikaansa kuolemaan tähtemme, ei meillä olisi mitään. Tämän takia, vähintä mitä meidän tulisi tehdä, olisi kiittää Jumalaa Hänen suuresta lahjastaan ja yrittää antaa toisillemme anteeksi.

Raamatusta voimme huomata, että Jumalan sydän on meille jatkuvassa anteeksiantamisen valmiustilassa, Jeesuksen sovitustyö sinetöi lopullisesti sen, että Hän on aina valmis antamaan anteeksi. Se on Jumalan periaatepäätös, josta Hän ei luovu. Tämä koskee kaikkia, jotka ovat pahoittaneet Hänen mielensä, Hän ei enää koskaan puntaroi antaisiko anteeksi. Hänellä on siunaavat ja hyvät ajatukset.

Tämä on myös malli meille. Meitäkin haastetaan anteeksiantamisen valmiustilaan. Kun päättää, ettei suostu katkeroitumaan muiden ihmisten teoista, ei tarvitse miettiä erikseen antaisiko anteeksi. Silloin voi keskittää voimansa siihen, että tunnemyrskyissä pystyisin mahdollisimman pian antamaan anteeksi. Näin miettiminen ei vie aikaa itse anteeksiantamisen prosessilta.

Tiedämme, että anteeksipyytäminen on sitä vaikeampaa mitä pahempi teko on kyseessä. Omatunto kolkuttaa, mutta häpeä estää pyytämästä anteeksi. Kuitenkin saamme uskoa, että Jumala näkee meidän sisimpäämme. Hän tietää nekin tekomme, joita emme itse uskalla paljastaa. Hän näkee syyllisyytemme ja katumuksemme. Jos sisimmässämme häpeämme ja kadumme tekojamme, Jumala antaa ne meille anteeksi, vaikkemme osaisi sitä edes pyytää. Jumala näkee kaiken meissä ja tietää kaikki ajatuksemme ja tunteemme.

Hänen anteeksiantonsa on aina täydellinen, eikä Hän muistele niitä tekoja enää koskaan, jotka on kerran annettu anteeksi. Sillä Jumalan rakkaus ei kysy meidän tekojamme. Hän näkee, ettemme osaa rakastaa toisiamme ja silti jakaa meille omaa rakkauttaan. Hän näkee synkimmätkin salaisuutemme ja silti pitää meidät lapsinaan. Hän on kanssamme siellä missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään. Hän on tänäänkin läsnä ehtoollispöydässä ja jakaa meille armoaan ja anteeksiantamustaan. Jeesus armahti syntisen naisen ja ryövärin ristinpuulla. Mitä sen pahempaa me olisimme voineet tehdä, ettei Hän meitä armahtaisi? Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on annettu sinun vuoksesi. Ja Jeesuksen sovintoverellä on sinut pesty synnistä ja kuolemasta, sen vuoksi saat uskoa siihen, että Hän armahtaa sinut, ja lähteä tänään keveämmin mielin kirkosta kuin mitä olit tänne tullessasi.

Tänään kävin toimituskeskustelussa ja matkalla näin noidaksi pukeutuneita lapsia. En mielestäni ole koskaan aiemmin Suomessa törmännyt pyhäinpäivänä amerikkalaiseen Halloween perinteeseen. Toki olen Halloween juhlia nähnyt, mutta kierteleviä lapsia amerikkalaiseen malliin en ole nähnyt. Naamiaisasuihinkin pyhäinpäivän tienoilla olen törmännyt lähinnä lehtien mainoksissa. Onko viikonloppuun sattuva Halloween saanut lapset liikkeelle, vai onko amerikkalaisen juhlan perinne rantautunut oikeasti meillekin? Lisäksi televisiossa on mainostettu kovasti kauhuelokuvia tälle viikonlopulle ja radiossa keskusteltiin kummituksista.

Toki juhlien alkuperä on yhteinen, mutta pyhäinpäivässä on kristillinen sävy. Meidän pyhäinpäivässämme ei ole mitään pelättävää, ei uskota vainajien henkien kummittelevan ja liikkuvan. Meidän juhlamme on enemmänkin surumielinen, mutta kuitenkin toivorikas, koska saamme toivomme uskostamme.

Ilm. 21: 1–4

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.»

Kuva Joensuusta muistelupaikalta vuodelta 2007

Rakas Jumala.
Kiitos, että olet kanssamme
kaikissa elämämme vaiheissa.
Huolehdit meistä, kun olemme aivan pieniä.
Kannat meitä, kun kasvamme.
Kiitos, että myös tämän elämän päättyessä
pidät meistä huolta
ja kutsut meidät taivaan kotiin.
Lohduta meitä, kun on surun aika.
Anna meidän aavistaa jo täällä
jotakin taivaan kirkkaudesta.
Auta meitä luottamaan Jeesukseen
kaikkina päivinämme.
Kuule meitä hänen rakkautensa tähden.

Aamen

Joh. 13: 16-20

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
    »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.»

SAARNA

Parikymppinen nuori mies ajeli perjantai-iltana kotia raskain mielin. Hän oli jäänyt työttömäksi eikä ollut ahkerista etsinnöistä huolimatta löytänyt uutta työtä. Joutuisiko hän luopumaan vuokra-asunnostaan ja muuttamaan takaisin vanhempien luokse? Pitääkö auto myydä? Kännykkä soi. Parhaalla kaverilla oli asiaa: "Terve, soittelin äsken mun sedälle, joka haluaa sinut varastolle töihin. Voit aloittaa jo ensi viikolla jos haluat." Nuorukainen ei tiennyt miten olisi kaveriaan kiittänyt. "Mitäs näistä, pitäähän kaveria auttaa".
Vähän aikaa ajettuaan mies näki auton tien poskessa, ja sen vieressä seisoi iäkäs nainen. Hän pysähtyi. Huolestuneen oloinen vanha rouva sanoi, että auton rengas oli puhjennut, eikä hän osannut vaihtaa sitä ja kylmäkin alkoi jo olla. Nuorukainen hoiti homman kymmenessä minuutissa.

Nainen kysyi mitä hän oli velkaa. Hänen mielestään palvelu oli niin merkittävä, että hän halusi maksaa siitä sata euroa. "Ei tarvitse", iloinen nuori mies vastasi hymyillen. "Minäkin olin tänään avun tarpeessa, ja minua autettiin. Antakaa eurot mieluummin jollekulle joka niitä tarvitsee."

Rouva kiitti sydämellisesti ja jatkoi matkaa hetken pysähtyen seuraavalle huoltoasemalle. Kahvikupin ääressä hän kuuli tahtomattaan miten huoltamon tarjoilija puhui puhelimessa. Tarjoilija purskahti välillä jopa itkuun ja sanoi, että jos hän maksaa vuokran, hänellä ei ole rahaa ostaa viikonloppuna ruokaa lapsille.

Hetken kuluttua tarjoilija toi laskun hymyillen ystävällisesti. Rouva kirjoitti muutamia sanoja paperille, asetti pöydälle sadan euron setelin ja poistui nopeasti paikalta. Siivotessaan pöytää tarjoilija löysi setelin ja luki viestin: "Tämä on sinulle hyvästä palvelusta. Tänään tarvitsin apua ja minua autettiin. Nyt minä haluan auttaa Sinua. Jos haluat maksaa minulle takaisin, auta sinä puolestasi jota kuta muuta jollain tavalla. Ethän anna auttamisen ketjun päättyä sinuun?"

Evankeliumitekstissä sanottiin: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Toisessa kohtaa Raamatussa Jeesus sanoo saman asian helpommin ymmärrettävin sanoin: Sen minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Meidät on lähetetty maailmaan toteuttamaan lähimmäisen rakkautta. Kun rakastamme toisiamme, toteutamme Jumalan tahdon.

Kyseessä on ikään kuin dominopalikka jono. Jokainen meistä tietää kuinka pystyyn asetetut dominopalikat kaatuvat ketjureaktiona, kun ensimmäinen lähtee kaatumaan. Jumalan rakkaus on se, mikä on saanut ensimmäisen palikan kaatumaan. Voimme ajatella, että ensimmäiset palikat kuvaavat apostoleja ja alkuseurakunnan jäseniä. Pitkän pitkä jono on kaatunut ja seuraavana on sen palikan vuoro, joka kuvaa meidän aikamme kristittyjä. Tuo ketju ei saa katketa, vaan Jumalan rakkautta on välitettävä eteenpäin. Jokaisen on tehtävä oma osansa, jotta ketju ei katkeaisi.

Alussa kertomassani tarinassa oli kolme erilaista ihmistä. Jokainen auttoi toisiaan sillä tavalla, jonka osasi, ja joka sillä hetkellä oli luontevaa. Muuta ei tarvittu. Hyvät teot jatkoivat kulkuaan ja saivat aikaan lisää hyvää.
Jokainen meistäkin voi omalla tavallaan ja omilla taidoillaan edistää evankeliumin ja Jumalan rakkauden leviämistä. Ei tarvita suuria asioita, pienikin teko saattaa merkitä toiselle paljon ja kertoa Jumalan rakkaudesta.

Pienikin asia voi olla sellainen, joka puhuttelee ja kertoo jollekin toiselle Jumalan olemassaolosta. Meidän tulisi avata silmämme ja nähdä kiireemme keskellä ympärillämme nuo ihmiset, jotka tarvitsevat meitä. Toiselle voi olla tärkeää juuri se, mitä sinä hänelle sanot, ja se asia saattaa saada hänet uskomaan ja luottamaan Jumalan rakkauteen. Jumalan rakkaus voi löytyä lapsen hymystä, naapurin auttamisesta, tai siitä tutusta terveyskeskuslääkäristä. Nuo asiat eivät aina ole erityisiä muille, mutta tärkeintä onkin, että tuollainen pieni ihme voi synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan. Jokainen meistä voi olla ihmeiden tekijä.

Rakkautta ei voi kuitenkaan antaa, ellei itse ole kokenut rakkautta. Siksi on tärkeää, että Jumala on se, joka saa palikkajonon liikkeelle. Kun Jumala on ensin rakastanut meitä, me voimme osata edes hiukan rakastaa toisiamme. Meidän oma rakkautemme on vajavaista, mutta Jumalan rakkauden avulla siitä tulee aitoa rakkautta. Ja silloin, kun Jumalan rakkaus saa meissä aikaan tekoja lähimmäisemme hyväksi, silloin me saatamme nähdä pienen palan taivasta maan päällä.

Tämän saarnan olen jo osittain julkaissut aikaisemmin eri sunnuntain yhteydessä, mutta kertaus on opintojen äiti. Nyt tämän saarnasin siis eri seurakunnassa kuin viimeksi. Diakonian iltakirkossa lähetimme ihmiset palvelemaan Herraa ja toisiaan iloiten konkreettisesti antamalla mukaan suojelusenkeliheijastimet ja tässä saarnassa olleen tarinan. Idea oli, että tarina ja heijastin annetaan eteenpäin seuraavalle ihmiselle, kun on jotakuta auttanut, näin auttamisen ketju ei katkea, kun enkeli muistuttaa tehtävästä :)

Joh. 7: 40–52

Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
    Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»

SAARNA

Kuka Jeesus oikein on? Jos kysyisin tänään teiltä kirkossa istuvilta jokaiselta tämän kysymyksen, saisin varmasti yhtä monta vastausta kuin on vastaajiakin. Varmasti vastauksissa olisi paljon yhteistä, mutta myös eroavaisuuksia.

Yhdelle Jeesus on ihminen, joka on vaikuttanut ihmisiin, innoittanut taiteilijoita ja antanut monta laulun aihetta. Toinen ajattelee Jeesuksen olleen ensimmäinen köyhien ja heikkojen puolustaja, Jeesus oli siis sorrettujen vapauttaja. Kolmas uskoo Jeesukseen lapsenuskoisesti Hyvänä Paimenena niin kuin pyhäkoulussa silloin lapsena opetettiin.

Vastauksien kirjosta voitaisiin todeta, että Jeesuksesta on meilläkin kristityillä monia käsityksiä. Jeesus on valtavan moniulotteinen hahmo, joka koskettaa ihmisen sisintä monin tavoin. Voisimme varmasti olla yhtä mieltä siitä, että muiden näkemyksiä on hyvä kunnioittaen kuunnella, vaikkei jakaisi samaa kokemusta kuin vierustoveri.

Jeesus on historiallinen henkilö, Hän on elänyt ihan tieteen keinoinkin todistetusti. Se, onko Jeesus Jumalan poika, on sitten uskon asia. Katekismus sanoo, että ”Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Jumalan ainoana Poikana hän on erilainen kuin muut uskonnolliset opettajat.” Jeesus oli kyllä aikansa radikaali, köyhien ja sorrettujen puolustaja. Toisaalta Hän oli lapsirakas, viisas opettaja, mutta erityisesti me kristityt uskomme, että Hän oli Jumalan poika ja ihminen. Toiselle Hän on rakas vapahtaja, toiselle hippimäinen uudistaja.  Monet muiden uskontojen edustajatkin saattavat hyväksyä Jeesuksen opetukset hyvinä eettisinä ohjeina, vaikkeivät Hänen pyhyyteensä uskoisikaan.

Jo elinaikanaan Jeesus aiheutti hämmästystä ja riitaakin ympärillään. Niin kauan kuin ihmisten luonto on turmeltunut ja syntinen, niin kauan Jeesuksesta ollaan eri mieltä ja kiistellään. Toki Hän oli persoona, joka herättää erilaisia tunteita, mutta ei ole ihmisen asia määritellä Jeesusta, joka oli Jumalan poika. Syy kiistoihin on aina ihmisissä, eikä Jeesuksessa itsessään.

Päivän evankeliumitekstissä keskustellaan kuka Jeesus oikein on. Toiset ajattelevat Hänen olevan profeetta, jonka tuleminen on luvattu ennen Messiaan syntymää, toiset olettavat Hänen olevan Messias. Fariseukset suivaantuvat näistä puheista. He sanovat, ettei yksikään hallitusmies tai fariseus ole uskonut Jeesukseen. Häntä seuraa vain tavallinen kansa, joka ei ole tutustunut lakeihin ja antaa eksyttää itseään. Kuitenkin Nikodemos, joka oli aiemmin käynyt Jeesuksen luona ja oli itsekin fariseus sanoo: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.»

Se, mitä Jeesus todella oli ja mitä Hän on tehnyt, tulee esille päivän toisessa lukukappaleessa, jossa sanottiin: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” Jeesus siis tuli maailmaan ihmiseksi, oli yksi meistä ja sen tähden saattoi kantaa syntimme. Hänen ristinkuolemansa oli sovinto meidän ja Jumalan välillä.

Tämän sovinnon kautta me saamme anteeksi syntimme. Jeesuksen ristinkuoleman kautta meillä on mahdollisuus aina uudelleen kääntyä Jumalan puoleen. Vaikka olisimme olleet vieraantuneita Jumalasta, tehneet vastoin Hänen tahtoaan, Häntä ja muita ihmisiä kohtaan ja olleet Jumalalle vihamielisiä, Hän on silti tehnyt meidän kanssamme sovinnon. Jeesus kuoli, jotta Jumala näkisi meidät puhtaina ja pyhinä ja moitteettomina. Paavali sanoo, että meidän on vain ”pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa.”

Paavalin ohje on helpommin sanottu kuin tehty. Meidän kristittyjen ei ole aina helppo uskoa. Kun elämässämme tulee tilanteita, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä, saatamme kyseenalaistaa Jumalan toiminnan elämässämme, tai Jumalan olemassaolon ylipäätään. Jumala kestää kuitenkin epäilyksemmekin, ja kutsuu meitä luokseen siitä huolimatta.

Meillä on olemassa toivo ja se on Paavalin mukaan uskon perusta. Usein omat voimamme ovat hyvin vähäiset pysymään tuolla uskon perustalla, ja olisi usein helppo horjahtaa pois uskon lujalta pohjalta. Silti saamme uskoa, että kasteessa meihin istutettu usko ja armo kantavat meitä, palauttavat meidät uskon perustalle, ja antavat toivon kipinän uudelleen, kun vain sitä Jumalalta nöyrin mielin pyydämme.

Jumala ei jätä meitä yksin niinä epäilyksen tai horjahduksenkaan hetkinä. Pimeydenkin keskellä Hän kulkee yhä kanssamme. Pyytämättäkin Hän on läsnä koko elämässämme. Hän on läsnä onnistumisiamme kysymättä tai aiempaa kanssakäymistä hänen kanssaan vaatimatta. Hän ei kysy syntejämme tai ansioitamme. Hän sulkee meidät syliinsä ja pitää meistä huolen silloinkin, kun palaamme harhateiltä ääni huutamisesta käheänä ja jalat kivikoista verillä. Hän lohduttaa meitä ja vastaa huutoomme. Vain olemassa oleva ja rakastava Jumala voi auttaa meitä silloin, kun kukaan muu ei voi. Vain se on oleellista ja tärkeää.

Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

SAARNA

”Pappi on hyvä ja ottaa ensin, että ihmisetkin saavat” on usein kuultu lausahdus erinäisissä juhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Vanhat tavat ja oletukset papeista ovat seurakuntalaisissa tiukassa. Jokunen viikko sitten eräs mies oli hyvin otettu, kun kaadoin hänen lasiinsa vettä. Kuulemma ennen ei ole kukaan pappi hänelle tarjoillut. Tämä tilanne oli minulle nuorena pappina uusi. Totta kai minä voin kaataa samalla toisillekin, kun itselleni olin kaatamassa, mutta vanhemmalle herralle oli suuri kohteliaisuus, että juuri pappi kaatoi hänen lasiinsa vettä.

Tämän päivän evankeliumitekstissä puututaan fariseusten toimintaan. Fariseukset puhuivat yhtä ja tekivät toista. He valvoivat kansaa, että Mooseksen lakia noudatettaisiin. He antoivat kansalle suuria määräyksiä kuinka tulisi elää, jotta noudattaisi lakeja. Kuitenkin heidän oma toimintansa oli toista kuin he puhuivat. Fariseukset nauttivat kansan luottamusta ja olivat tunnettuja ja huomattuja henkilöitä.

Nykypäivänä tuntuu olevan ajanhenki, että itsensä on tehtävä tavalla tai toisella tunnetuksi. Tv- sarjoihin pyritään, jotta päästäisi ”julkkiksiksi”, tai ainakin pitäisi olla vähintään tuttu jonkun tunnetun merkkihenkilön kanssa. Työpaikkoihinkin liian usein vaikuttavat suhteet. On suunnaton paino sillä KUKA sanoo tai tekee jotakin.

Jeesus varottaa tästä seikasta jo pari tuhatta vuotta sitten. Hän sanoo evankeliumissa: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä.-- Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Ja tätähän Jeesus itsekin noudatti elämässään palvelemalla muita. Hyvä esimerkki on muun muassa kohta evankeliumissa, jossa Jeesus pesee opetuslastensa jalat.

Kirkossa on toki edelleenkin erilaisia tehtäviä, toiset meistä ovat esillä jo työnkuvansa vuoksi ja toisten työ on näkymättömämpää, mutta sellaista, mitä ilman seurakunta ei toimisi. Kuitenkaan mikään ei tee papista tai seurakunnan työntekijästä parempaa ihmistä. Loppujen lopuksi kaikki seurakunnan toimet ovat luonteeltaan diakonisia, ne ovat palvelemista varten. Eivät ne ole itsensä toteuttamista tai vielä vähemmän itsetehostusta ja julkisuuden kipeyttämme varten, olimmepa sitten palkkatyöläisiä tai vapaaehtoisia puurtajia. Aina ei ole helppoa olla palvelemassa, mutta se on tehtävämme kristittyinä.

On luontevaa, että papin tai muun seurakunnan työntekijän puoleen käännytään, kun tarvitaan esirukousta. Kuitenkin usein perustelu on: rukoile sinä, kun olet pappi, niin osaat, ja Jumala kuulee sinua paremmin. Joskus olen jäänyt miettimään osaanko minä muka rukoilla yhtään paremmin ja tullut siihen tulokseen, että tuskinpa. Jumala kuulee taatusti yhtä hyvin hiljaisuudessa huokaistun kömpelön kuiskauksen kuin papin tai jonkin julkkisrukoilijan korulauseet. Jumalan edessä olemme kaikki sisarina ja veljinä samanarvoisia.

Tämän sunnuntain aiheena on itsensä tutkiminen. Itsensä ja sisimpänsä tutkiminen ei ole ihan helppoa. Usein katsoessaan peiliin tai syventyessään miettimään elämäänsä, näkee paljon asioita, mitkä olisi pitänyt jättää tekemättä tai sanomatta tai toisaalta asioita, jotka jäivät tekemättä silloin, kun tekoja olisi tarvittu. Syyllisyys iskee läpi, eikä itseään huvita enää tutkiskellakaan. Rehellisen itsetutkistelun tulosta ei voi väistää: olen syntinen syntisien joukossa, edes siitä ei ole ylpeilyn aiheeksi. Tämän oivaltamisen ei kuitenkaan tarvitse latistaa intoa toimintaan, päinvastoin se oivallus vapauttaa itsensä tarkkailusta täyttämään itse kunkin omaa tehtävää.

Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Kun on kohdannut sisimpänsä likaisuuden, huomaa, ettei sitä pysty itse puhdistamaan. Siihen tarvitaan Jumalan apua. Omin teoin tai ansioin emme koskaan pystyisi saavuttamaan Jumalan rakkautta, mutta onneksi sen voimme saada lahjana. Itseriittoisuus vääristää meidän todellisuudentajumme. Silloin kun kuvittelemme olevamme hyviä ihmisiä, ja pystyvämme täyttämään Jumalan tahdon, olemme pahasti harhateillä.

Siksi olisikin hyvä katsoa rehellisesti itseään silloin tällöin, että muistaisi, etten itse omalla voimallani ole Jumalan edessä mitään. En vaikka olisin kuinka aktiivinen seurakuntalainen, pappi tai hyvä uskovainen. Mikään näistä ei anna meille pääsylippua taivaaseen. Se ainoa pääsylippu on annettu lahjana, ja sen voimme jopa kadottaa uskomalla liiaksi itseemme ja omiin mahdollisuuksiimme.

On edelleen yhtä helppoa kuin fariseusten aikaan osoittaa sormella toisen elämää. Toiset meistä tuntuvat tietävän kuinka sitä oikein kristittynä eletään. Ja sillä tiellä ihminen saattaa alkaa huolehtia oman elämänsä ja uskonsa puhtaudesta jopa siinä määrin, että välttelee noita ”muita syntisiä”, jottei itse likaantuisi. Voipa jopa kiittää Jumalaansa kuin fariseus konsanaan siitä, etten ole niin kuin muut. Mutta tällöin ollaankin jo sillä tiellä, mistä Jeesus varoittaa. Silloin kun sokeudumme omasta hyvyydestämme, olemme kadottaneet Jumalan tahdon elämästämme ja olemme väärän jumalan palvojia.

Tähän on vain yksi lääke. Tämä lääke on nöyrtyä Jumalan puoleen, tunnistaa ja tunnustaa syntisyytensä ja pyytää armahdusta. Sillä vain aito nöyrtyminen saa meidät huomaamaan oman mitättömyytemme Jumalan silmissä. Ja silti juuri meitä mitättömiä Hän haluaa rakastaa ja kutsua tänäänkin ehtoollispöytään. Juuri meille mitättömimmille Hän lahjoittaa armonsa Poikansa Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren kautta.

Tänään pappi sitten heitti ehtoollisleivät lattialle... Messukasukasta jokin lanka jäi kiinni rasiaan, jossa leipiä säilytetään, ja rasia kellahti kumoon, heittäen muutamat leivät lattialle...

Mutta tulipa palautettakin. Eräs mies tuli sanomaan: "Täytyy vanhana sovinistina sanoa, että kyllä ne naispapitkin näköjään asiansa osaa" Hyvä me naiset!

Evankeliumi: Luuk. 9:28-36

Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.

Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: »Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.

Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!» Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.

Saarna

Jokaisella meillä on varmasti kokemus hetkestä, jolloin on saanut olla ihan rauhassa, kuunnella omia ajatuksiaan. Tämä hetki voi olla hiljaa vietetty hetki kirjan parissa kotisohvalla, juoksulenkki lammen ympäri tai jumalanpalvelus sunnuntaiaamuna. Nykyään järjestetään kiireisen elämän vastapainona hiljaisuuden retriittejäkin, joissa voi pysähtyä itsensä ja Jumalan kuuntelemiseen.

Hiljaisuudessa kuulee paremmin. Etenkin jos saa olla rauhassa ja hiljaa pidempään, saa hiljennettyä vaativien, häiritsevien ja turhien ajatusten hälyn itsessäänkin ja voi oikeasti kuulla itseään. Tällöin on mahdollisuus kokea myös Jumalan läsnäolo paremmin, kun antaa aikaa pysähtymiselle ja rukoukselle.

Päivän evankeliumissa Jeesus vetäytyi Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa vuorelle. Jeesusta seurasi jatkuvasti ihmisjoukkoja ja nyt oli aika vetäytyä vähäksi aikaa syrjään rukoilemaan, kuuntelemaan Jumalaa ja puhumaan Hänelle.

Ennen tämän päivän evankeliumi katkelmaa, Luukkaan evankeliumissa edeltää kohta, jossa Jeesus kysyy opetuslapsilta kuka Hän heidän mielestään on. Pietari vastaa: ”Sinä olet Kristus, Jumalan voideltu” Ensimmäistä kertaa opetuslapset tunnustavat Jeesuksen Kristukseksi. Samassa kohtaa Jeesus kertoo opetuslapsilleen myös, että Hänen täytyy kärsiä paljon ja kuolla, mutta liittää tähän myös lupauksen ylösnousemuksesta.

Tämän aiemman kohdan perusteella tiedetään siis, että opetuslapsilla oli jo entistä tarkempi tieto siitä, että Jeesus oli Isänsä lähettämä ja kulkemassa kohti kärsimysten tietä. Kirkastusvuorella Pietari, Jaakob ja Johannes saavat nähdä Jeesuksen kirkastumisen ja kuulla Jumalan äänen.

Jumala ikään kuin vastaa Pietarille. Evankeliumissa kerrottiin, että kun Pietari sanoi haluavansa rakentaa majan vuorelle, peitti taivaan pilvi ja varjo tuli heidän päälleen. Jumala vastaa pimeydellä siihen, että Pietari haluaisi jäädä vuorelle, mutta sanat: ”Tämä on minun poikani, minun valittuni” on vastaus Pietarin aiempaan tunnustukseen. Jumala vakuuttaa Pietarille todeksi sen, että Jeesus on Hänen poikansa, Hänen valittunsa.

Näiden sanojen lisäksi Jeesus kirkastetaan vuorella ihan konkreettisestikin, opetuslapset näkevät Hänet hohtavan valkoisena Elian ja Mooseksen kanssa. Opetuslapsilla on hyvä ja turvallista olla, he voivat tuntea Jumalan läsnäolon. Tällöin Pietari tekee hyvin inhimillisen ehdotuksen: Tehdään majat tähän vuorelle, jotta voimme jäädä tänne, missä meillä on hyvä olla. Tällöin pilvi varjostaa paikan, ja Mooses ja Elia katoavat. Jumala sanoo Jeesuksen olevan Hänen poikansa. Ehkä Pietari tällöin muistaa aiemman keskustelun Jeesuksen kanssa ja sen, mitä Jeesus kertoi tehtävästään. Tällöin Pietarikin ehkä ymmärtää ehdotuksensa olleen hiukan itsekäs.

Jeesuksen ja hänen läheistensä tuli aika lähteä eteenpäin. Matka jatkui, ja useat eri tehtävät odottivat. Jeesus kulki elämässään eteenpäin päämäärä mielessään. Hän näki tehtävänsä kokonaisuudessaan. Monta vertausta oli vielä kertomatta. Monta sairasta odotti parantamista. Opetuslapset piti varustaa omalle matkalleen. Monenlaisia asioita piti vielä opettaa. Kirkastusvuorelta oli aika laskeutua alas tavalliseen elämään erilaisten arkisten tehtävien pariin. Levähdyshetki oli ohi. Elämä jatkui. Opetuslasten hämmennyskin vaihtui myöhemmin asioiden oivaltamiseen ja syvempään ymmärtämiseen.

Elia ja Mooses kuvaavat tekstissä koko Vanhaa Testamenttia, Jumalan lakeja ja lupauksia. Mooses johdatti kansansa, 12 israelin heimoa pois orjuudesta. Samalla tavalla voisi ajatella Jeesuksen tietä opetuslasten parissa. Mooses kuoli ennen pääsyään luvattuun maahan. Jeesuksen matkakin päätyi Jerusalemissa ristille, mutta kertomus ei onneksi päättynyt tähän. Luvattu maa koitti kuoleman jälkeen tuonpuoleisuudessa: vielä ristillä Jeesus julisti parannuksen tekevälle ryövärille: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”.

Jeesus ei johdata tuota luvattua maata kohti vain opetuslapsiaan, vaan koko Jumalan valittua kansaa, kaikkia Hänen lapsiaan. Jokaisen, joka on kastettu Jumalan lapseksi ja uskoo Häneen, Jeesus tahtoo johdattaa kohti Taivasten valtakuntaa, mihin saamme kerran asettua asumaan meille valmistettuun asuinsijaan. Tuolloin saamme jäädä tuohon kirkkauteen ja hyvyyteen.

Jeesuksen tie kohti ristiä alkoi kirkastusvuorelta. Pikku hiljaa opetuslapsille kerrottiin Jeesuksen tehtävästä ja he saivat seurata tuota Jeesuksen tietä ja opetuksia. Jeesuksen tehtävä maailmassa oli tulla vapauttamaan meidät synnin orjuudesta, kuten Mooses vapautti kansansa Egyptistä orjuuden alta. Jeesus on kulkenut meidän puolestamme raskaan tien, jotta me saisimme vapautuksen synneistämme.

Jeesus ei jäänyt kirkastusvuorelle, vaan jatkoi matkaansa, vaikka tiesi mitä se tulisi sisältämään. Hän uskalsi kulkea eteenpäin, koska luotti Isäänsä ja tiesi, että tie oli kuljettava. Myös meidän on kuljettava elämässämme Taivaalliseen Isään luottaen. Hänellä on suunnitelma meidän elämämme varalle, eikä Hän jätä meitä yksin. Me emme saa jäädä hyviin ja rauhallisiin hetkiin nyt, vaan meidän tulee viedä eteenpäin niissä hetkissä kokemaamme Jumalan rakkautta. Vaikka tuntuisi paremmalta vain saada jäädä hyviin hetkiin, joissa tunnemme Jumalan läsnäolon, täytyy meidän kulkea eteenpäin. Saamme kuitenkin luottaa siihen, että meitä johdatetaan kulkemallamme tiellä ja, että Taivaan Isä on meidän kanssamme, mihin ikinä tiemme meitä viekään.

Ensimmäisessä muistotilaisuudessa vanhempi herra tuli noutopöydän ääreen lasin kanssa, kun olin kaatamassa itselleni vettä. Tottakai samalla kysyin ottaako hän vettä myös ja kaadoin lasiin. Mies näytti hämmentyneeltä, mutta jatkoi jutusteluaan kanssani. Muistotilaisuuden jälkeen mies tuli silmät hehkuen ja otettuna sanomaan: "Oli muuten ensimmäinen kirkkoherran tarjoama vesilasillinen." Totesin, että ihan papin vaan, ettei tässä kirkkoherroja olla, mutta mies oli edelleen vaikuttunut. Ja itselle kun kuuluu hyviin käytöstapoihin kaataa muillekin, jos samaan aikaan ollaan kannusta ottamassa. On se jännä miten suuressa arvossa pappia pidetään edelleen vanhempien ihmisten keskuudessa.

Toisessa siunauksessa puhuin vainajan elämästä ja totesin, että oli varmasti hyvä, että saitte viime kesänä viettää vielä yhdessä hänen kanssaan siskon 70- vuotis juhlia. Samassa huomaan, kuinka vieraat alkavat kääntyillä ja katsella toisiaan ja puhetta jatkaessani huomaan, ettei sisarusparvessa ole yhtäkään lähellekään 70- vuotiasta siskoa. Puhelimessa käydyssä toimituskeskustelussa oli siis ilmeisesti tullut jokin väärinkäsitys. No jäipähän omaisille jotakin, mitä muistella siunauspuheesta.

Näistä mieleen tuli myös eräs nolo tilanne viime keväältä, kun muistotilaisuudessa ihastelin ääneen, kuinka pienellä lapsella oli niin herrasmiehen vaatteet päällä. Sittemmin tilaisuuden edetessä, joku huomautti minulle vaivihkaa, että kyseessä oli pieni tyttö.

Niin kauan on toivoa työssä, kun jaksaa työpäivän jälkeen hymyillä omille virheilleen. Onneksi tässä ollaan vain ihmisiä.

Evankeliumi: Mark. 3:13-19

Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.

Saarna

Tutkimattomat ovat Herran tiet, sanotaan. Tämän Paavali sai kokea elämässään selkeästi. Hän oli kova kristittyjen vainoaja, hurskas juutalainen, joka luuli täyttävänsä velvollisuutensa vainoamalla kristittyjä. Kuitenkin kuulimme tänään Raamatun tekstin, jossa Paavali saa itse kokea Jeesuksen ilmestymisen, ja alkaa toimia kristittynä.

Paavali kutsuttiin Kristuksen seuraajaksi vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Hän ei kuulunut alkuperäisiin kahteentoista opetuslapseen, mutta sai silti alkukirkossa merkittävän aseman julistajana ja evankelistana sekä jopa seurakunnan johtohahmona.

Päivän evankeliumi puhuu opetuslasten kutsumisesta. Eri evankeliumeissa opetuslasten nimilistat poikkeavat hieman toisistaan, mutta kuitenkin selvästi on sanottu, että Jeesus valitsi lähipiiriinsä kaksitoista miestä, joita kutsuttiin myöhemmin apostoleiksi. Jeesus ei valinnut hurskaimpia ja oppineimpia, vaan tavallisia työmiehiä, tavallisia ihmisiä. Jeesus tiesi, että Hänen maan päällinen matkansa tulisi päättymään kuolemaan ja paluuseen Isän luo. Siksi tarvittiin seuraajia, jotka levittäisivät sanomaa ja johtaisivat seurakuntaa Hänen kuoltuaan.

Moni meistä on varmasti käynyt jossakin haastattelussa, työpaikkaa tai opiskelupaikkaa varten. Jokainen osaa ainakin kuvitella tilanteen, jossa täytyy yrittää antaa itsestään mahdollisimman hyvä kuva tullakseen valituksi monien muiden joukosta. Jeesus teki valintansa toisella tavalla. Hän ei kysellyt johtamistaitoja eikä ansioluetteloita. Hän valitsi köyhiä, kavaltajia, epäilijöitä ja kiivaita ihmisiä. Jokainen opetuslapsista oli omanlaisensa ja joukko oli täynnä erilaisia ihmisiä.

Jeesus oli jo aikaisemmin kutsunut jokaisen näistä kahdestatoista yksityisesti mukaansa. Silloin tuo kutsu oli ollut yksinkertainen: Seuraa minua. Nyt kaikista niistä, jotka Jeesuksen kutsun mukaan olivat lähteneet häntä seuraamaan, Hän valitsi kaksitoista miestä erityiseen tehtävään. Kysymys ei ollut enää vain seuraamisesta, vaan myös lähettämisestä ja tehtävään valtuuttamisesta.

Opetuslasten tuli kulkea Jeesuksen mukana, jotta he kuulivat ja näkivät Hänen tekonsa ja opetuksensa. He näkivät ja kokivat Jeesuksen elämän lähempää kuin kukaan muu. Jeesusta lähellä eläen heidän tuli tallettaa muistiinsa Jeesuksen elämä, opetus ja toiminta. Heille Jeesus erityisesti opetti, kuka hän on ja mikä on hänen suhteensa Isään, joka hänet lähetti maailmaan. Kuitenkaan opetuslapset eivät ymmärtäneet tehtäväänsä vielä Jeesuksen eläessä. Vasta Hänen kuoltuaan he alkoivat todella käsittää, että heidän tuli kertoa viestiä eteenpäin. Juuri opetuslapsille Jeesus ensimmäisenä antoi lähetys- ja kastekäskyn, joka edelleenkin opetellaan rippikoulussa ulkoa. "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa".

Edelleenkin tuo käsky koskee meitä kristittyjä. Jokainen tänään konfirmoitavista on tämän käskyn tuloksena kastettu. Kasteessa meidät otetaan Jumalan lapsiksi ja seurakunnan jäseniksi. Kasteessa saamme kutsun myös Jeesuksen seuraajiksi. Sen vuoksi tuo käsky on annettu meille kaikille. Kaikista ei voi eikä tarvitsekaan tulla lähetystyöntekijöitä, saarnaajia, diakoneja tai pappeja. Mutta jokaisen kristityn tulee omalla paikallaan edistää evankeliumin viemistä kaikkeen maailmaan.

Samalla tavalla kuin ensimmäisissä opetuslapsissa oli ihan tavallisia ihmisiä, jotka olivat keskenään erilaisia, samalla tavalla myös meillä on jokaisella oma paikkamme seurakunnassa. Raamatussa on vertaus, jossa seurakuntaa verrataan ihmisruumiiseen. Kristus on sen pää ja seurakuntalaiset ovat muut ruumiinjäsenet. Samalla tavalla kuin yhteiskunnassa tarvitaan monien ammattien harjoittajia, samalla tavalla myös seurakunta tarvitsee erilaisia jäseniä ja työntekijöitä. Seurakuntana olemme vastuussa meille annetun tehtävän täyttämisessä.

Kuitenkin meille on luvattu, että saamme toimia seurakunnassa juuri sellaisina kuin olemme. Meillä on kaikilla erilaisia lahjoja, yksi osaa piirtää, toinen laulaa, kolmas on hyvä matematiikassa. Jokaisella meillä on kuitenkin tietyt erityispiirteemme, joita tarvitaan yhteisön toimimisessa. Toiset lähtevät lähetystyöhön, jossa sielläkin tarvitaan monen alan taitajia, ja toiset voivat tukea heidän työtään kolehdein, talkoin ja rukouksin täältä kotimaasta.

Jeesus kehottaa meitä Raamatussa rakastamaan lähimmäisiämme ja toimimaan toistemme hyväksi. Silloin lahjamme ovat oikeassa käytössä, kun ne saavat aikaan jotakin hyvää ympärillämme.

Teidät konfirmoitavat on lapsena kastettu Jumalan lapsiksi. Jumala on luonut meistä jokaisen. Olemme Jumalan silmissä kauniita ja arvokkaita. Siksi me saamme olla Hänen hoidossaan. Tänään vastaatte siihen kysymykseen, josta rippikoulussa puhuimme: tahdotteko näyttää sen uskon, johon teidät on kastettu, elämässänne todeksi. Vanhemmat ja kummit ovat teidän tukenanne siinä ja saatte luottaa, että saatte apua tuohon tehtävään Jumalalta.

Teille kummit, vanhemmat ja isovanhemmat on uskottu tärkeä tehtävä nuoren tukemisessa. Vaikka oma usko tuntuisi riittämättömältä ja rukoustaidot olisivat ruosteessa, saatte olla huoletta. Jumala on luvannut kuulla sydänten pienimmätkin huokaukset. Jumala lähettää enkelinsä varjelemaan nuorta. Kuitenkin elämässä tulee tilanteita, jolloin nuori tarvitsee teitä kipeämmin kuin koskaan. Olkaa silloin olkapäänä ja kuuntelijana, se on teidän tehtävänne nuoren kasvun tukemisessa. Nuoret ovat nyt haavoittuvimmillaan ja tarvitsevat tukea ja rohkaisua. Näyttäkää nuorille rakkautenne ja kertokaa heille, että he ovat suuria ihmeitä, Jumalan silmissä.

Teille nuoret on kasteessa piirretty ristinmerkki otsaan ja rintaan todistukseksi siitä että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen. Jeesuksen seuraajan tie ei ole helppo, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Myöskään kaikkien Raamatun kohtien kuuleminen ei ole aina helppoa. Mutta Jeesuksen seuraaminen on kulkemisen arvoista. Emme tiedä mitä Jumala on meidän varallemme suunnitellut, mutta saamme luottaa, että Jumala tietää parhaiten ja Jeesuksen viitoittamalla tiellä Hän johdattaa ja kantaa meitä, silloin kun itse eksymme ja uuvumme.

Huom. Olen viime sunnuntain jälkeen vaihtanut työpaikkaa toiseen kaupunkiin, siksi saarnassa on samoja osia, kuin edellissunnuntain saarnassa, samoja kuulijoita tuskin kovin montaa ainakaan oli. Lisäksi itselle muistiin, että saarna on tehty leirillä.