Tänään
meillä on reagoitu seurakunnassa eilisiin Kauhajoen oppilaitossurmiin. Kirkko
on ollut avoinna koko päivän, ja siellä on ollut mahdollisuus sytyttää
rukouskynttilöitä. Illalla järjestimme vielä muisto/rukoushetken. Tällä
viikolla meillä on käynyt koululaisryhmiä tutustumassa kotikirkkoon ja
heistäkin isoimpien kanssa huomioimme tapahtuneen hiljentymällä ja sytyttämällä
luokan puolesta kynttilän.
Omassakin mielessä velloo kysymyksiä katsellessa ulkona puolitangossa roikkuvia
lippuja. Miten paljon täytyy vihata pystyäkseen tappamaan itsensä lisäksi 10
muuta ihmistä? Miksi tällaista tapahtuu? Miksi nuorten pahoinvointi purkautuu
vihana ja tuollaisina tekoina? Kaikkein pahinta on huomata, kuinka suora kopio
tämä on lähes vuoden takaisesta ja amerikkalaisista vastaavista tapauksista. Ja
kun näitä tarpeeksi mediassa pyöritellään, on vaara, että jälleen joku pitää
tekijöitä sankarina, ja suunnittelee oman kuolemattoman surmatyönsä. Onko
taustalla tarve tulla kuolemattomaksi? Olisihan liian tavanomaista riistää vain
oma henkensä, muita surmattaessa saa varmasti teolleen julkisuutta. Kuten on
huomattu aiemmista Myyrmannin räjäytyksistä ja Jokelan surmista, tekijät jäävät
varmasti kaikkien mieleen, niin monta päivää heidän nimensä pysyvät
julkisuudessa joka ikisessä lehdessä, nettisivuilla, televisiouutisissa ja
radiolähetyksessä. Eikä kyse ole vain Suomen medioista, vaan uutiset kiirivät
myös maailmalle. Onko ajatuksena: ”Jollen minä ole kellekään mitään tällaisena,
jään varmasti elämään ihmisten mieleen, kun teen sen mistä olen kauan
haaveillut” Kuinka tappaminen voi ylipäätään olla haave?
On hirvittävää ajatella, kuinka kylmähermoisesti näitä tekoja on suunniteltu.
On hankittu aseet ja harkittu teko viestejä kirjoittaessa sekä videoita nettiin
laittaessa. Millaisella teolla näitä nuoria miehiä on saatu haavoitettua niin
syvästi, että viha ihmiskuntaa ja lähimmäisiä kohtaan kasvaa noin
silmittömäksi, että voidaan suunnitellusti toteuttaa usean ihmisen murha. Ei
ole kyse pelkästään mielenterveysvarojen puutteessa, jossakinhan täytyy olla
syy siihen, että aikamme ihmiset tarvitsevat niin paljon psykiatrisia
palveluita. Ajankuva ja kiirekö meidät ajaa uupumiseen ja masennukseen sekä
muihin mielenterveysongelmiin? Mikä on tärkeämpää kuin perheestään ja
läheisistään huolehtiminen? Nykyaikana niiden ohi menee moni asia; työ,
ulkopuoliset vaatimukset siitä millaista elämän tulisi olla jne. Paineet, joita
media ja ympäristömme suoltaa jatkuvasti ovat sietämättömiä. Jatkuvasti
perheitä särkyy ja lapset kärsivät vanhempien yrittäessä täyttää yhteiskunnan
luomaa ihanneihmisen muottia.
Kuinka lapsille tulisi puhua näistä teoista? Onko vanhemmilla aikaa siihen, vai
ulkoistetaanko tämäkin kasvattajille kouluihin ja hoitopaikkoihin? Ihminen
kaipaa syliä ja turvaa silloin, kun hänen uskoaan koskemattomuudesta on
haavoitettu. Tämä, jos mikä rikkoo sirpaleiksi meidän uskomme
koskemattomuudestamme, siitä, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa. Kun
yhteiskunnassamme on tehty silmittömän raaka teko sattumanvaraisia ihmisiä tai
luokkatovereita kohtaan, rikkoo se luottamustamme muihin ihmisiin. Tällöin
ihminen, ja ennen kaikkea lapsi kaipaa vakuutteluja siitä, että on olemassa
vielä jotakin turvallista ja hyvää.
Eilisestä asti mediassa on etsitty syyllisiä. Milloin syytellään poliisia tai
poliitikkoja, milloin aselupien liian löyhää valvontaa. Todellisuudessa
syylliset löytyvät lähempää kuin haluamme uskoa. On meidän kaikkien syytämme,
jos yhteiskunnassamme on noin pahoinvoivia ihmisiä. Ulkoisiin asioihin (kuten
aselakeihin) on mahdollista vaikuttaa lyhyelläkin aika välillä, mutta
yhteiskuntamme toimintamallien muuttaminen vie aikaa, jos se on ollenkaan
mahdollista. Kuten historian kulusta tiedämme, ihmiset, jotka luulevat olevansa
muita ylempänä saavat aikaan suurinta tuhoa. Toisaalta näissä ammunnoissa on
ollut takana ihmisviha, usko siihen, ettei ihmiskunnassa ole mitään hyvää, ja
että ihmisten maailmassa olo on turhaa.
On helppoa osoitella sormillaan syyllisiä, se on inhimillistä. Me tarvitsemme
jonkun, jota syyttää, jonkun jolle olla vihainen. Syyllistäminen ei kuitenkaan
auta vihan käsittelyssä. Viha on tunne, jolle täytyy antaa lupa, mutta se
tulisi myös saada hallintaan. Vihalle ja pelolle ei tulisi tällaisissa
tilanteissa antaa valtaa. Ne on hyväksyttävä tunteina, mutta niiden ei tulisi
antaa ohjailla elämää. Käsittelemätön viha saa aikaan suunnattoman pahoja
asioita, kuten eiliset ammunnat osoittavat. Tällöin vihan ja siitä seuraavien
tekojen kierre on valmis.
Tällaisina päivinä meidän tulisi osoittaa toisillemme rakkautta. Sillä vain rakkaus on vihaa ja ahdistusta vahvempaa. Vain sen avulla voimme saada elämämme suunnan muuttumaan. Välillä elämä näyttää rujot kasvonsa. Meihin sattuu, emmekä voi ymmärtää. Saamme kysellä, saamme vihata. Saamme kohdistaa kyselymme Jumalallekin, Hän kestää meidän uhmamme ja vihamme. Emme koskaan tässä elämässä voi ymmärtää tällaisten tekojen tarkoitusta, mutta saamme luottaa, että meistä pidetään huoli. Loppuun psalmin sanoin tuntemuksiamme.
Yhdentoista kuolleen kynttilät
Ps. 90: 1-6, 13-15
Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.
ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa,
sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: ”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset”.
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Herra, käänny jo puoleemme.
Kuinka kauan vielä viivyt?
Armahda meitä palvelijoitasi!
Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo
yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.
Kommentit