Tänään meillä on reagoitu seurakunnassa eilisiin Kauhajoen oppilaitossurmiin. Kirkko on ollut avoinna koko päivän, ja siellä on ollut mahdollisuus sytyttää rukouskynttilöitä. Illalla järjestimme vielä muisto/rukoushetken. Tällä viikolla meillä on käynyt koululaisryhmiä tutustumassa kotikirkkoon ja heistäkin isoimpien kanssa huomioimme tapahtuneen hiljentymällä ja sytyttämällä luokan puolesta kynttilän.

1934047.jpg

Omassakin mielessä velloo kysymyksiä katsellessa ulkona puolitangossa roikkuvia lippuja. Miten paljon täytyy vihata pystyäkseen tappamaan itsensä lisäksi 10 muuta ihmistä? Miksi tällaista tapahtuu? Miksi nuorten pahoinvointi purkautuu vihana ja tuollaisina tekoina? Kaikkein pahinta on huomata, kuinka suora kopio tämä on lähes vuoden takaisesta ja amerikkalaisista vastaavista tapauksista. Ja kun näitä tarpeeksi mediassa pyöritellään, on vaara, että jälleen joku pitää tekijöitä sankarina, ja suunnittelee oman kuolemattoman surmatyönsä. Onko taustalla tarve tulla kuolemattomaksi? Olisihan liian tavanomaista riistää vain oma henkensä, muita surmattaessa saa varmasti teolleen julkisuutta. Kuten on huomattu aiemmista Myyrmannin räjäytyksistä ja Jokelan surmista, tekijät jäävät varmasti kaikkien mieleen, niin monta päivää heidän nimensä pysyvät julkisuudessa joka ikisessä lehdessä, nettisivuilla, televisiouutisissa ja radiolähetyksessä. Eikä kyse ole vain Suomen medioista, vaan uutiset kiirivät myös maailmalle. Onko ajatuksena: ”Jollen minä ole kellekään mitään tällaisena, jään varmasti elämään ihmisten mieleen, kun teen sen mistä olen kauan haaveillut” Kuinka tappaminen voi ylipäätään olla haave?

On hirvittävää ajatella, kuinka kylmähermoisesti näitä tekoja on suunniteltu. On hankittu aseet ja harkittu teko viestejä kirjoittaessa sekä videoita nettiin laittaessa. Millaisella teolla näitä nuoria miehiä on saatu haavoitettua niin syvästi, että viha ihmiskuntaa ja lähimmäisiä kohtaan kasvaa noin silmittömäksi, että voidaan suunnitellusti toteuttaa usean ihmisen murha. Ei ole kyse pelkästään mielenterveysvarojen puutteessa, jossakinhan täytyy olla syy siihen, että aikamme ihmiset tarvitsevat niin paljon psykiatrisia palveluita. Ajankuva ja kiirekö meidät ajaa uupumiseen ja masennukseen sekä muihin mielenterveysongelmiin? Mikä on tärkeämpää kuin perheestään ja läheisistään huolehtiminen? Nykyaikana niiden ohi menee moni asia; työ, ulkopuoliset vaatimukset siitä millaista elämän tulisi olla jne. Paineet, joita media ja ympäristömme suoltaa jatkuvasti ovat sietämättömiä. Jatkuvasti perheitä särkyy ja lapset kärsivät vanhempien yrittäessä täyttää yhteiskunnan luomaa ihanneihmisen muottia.

Kuinka lapsille tulisi puhua näistä teoista? Onko vanhemmilla aikaa siihen, vai ulkoistetaanko tämäkin kasvattajille kouluihin ja hoitopaikkoihin? Ihminen kaipaa syliä ja turvaa silloin, kun hänen uskoaan koskemattomuudesta on haavoitettu. Tämä, jos mikä rikkoo sirpaleiksi meidän uskomme koskemattomuudestamme, siitä, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa. Kun yhteiskunnassamme on tehty silmittömän raaka teko sattumanvaraisia ihmisiä tai luokkatovereita kohtaan, rikkoo se luottamustamme muihin ihmisiin. Tällöin ihminen, ja ennen kaikkea lapsi kaipaa vakuutteluja siitä, että on olemassa vielä jotakin turvallista ja hyvää.

Eilisestä asti mediassa on etsitty syyllisiä. Milloin syytellään poliisia tai poliitikkoja, milloin aselupien liian löyhää valvontaa. Todellisuudessa syylliset löytyvät lähempää kuin haluamme uskoa. On meidän kaikkien syytämme, jos yhteiskunnassamme on noin pahoinvoivia ihmisiä. Ulkoisiin asioihin (kuten aselakeihin) on mahdollista vaikuttaa lyhyelläkin aika välillä, mutta yhteiskuntamme toimintamallien muuttaminen vie aikaa, jos se on ollenkaan mahdollista. Kuten historian kulusta tiedämme, ihmiset, jotka luulevat olevansa muita ylempänä saavat aikaan suurinta tuhoa. Toisaalta näissä ammunnoissa on ollut takana ihmisviha, usko siihen, ettei ihmiskunnassa ole mitään hyvää, ja että ihmisten maailmassa olo on turhaa.

On helppoa osoitella sormillaan syyllisiä, se on inhimillistä. Me tarvitsemme jonkun, jota syyttää, jonkun jolle olla vihainen. Syyllistäminen ei kuitenkaan auta vihan käsittelyssä. Viha on tunne, jolle täytyy antaa lupa, mutta se tulisi myös saada hallintaan. Vihalle ja pelolle ei tulisi tällaisissa tilanteissa antaa valtaa. Ne on hyväksyttävä tunteina, mutta niiden ei tulisi antaa ohjailla elämää. Käsittelemätön viha saa aikaan suunnattoman pahoja asioita, kuten eiliset ammunnat osoittavat. Tällöin vihan ja siitä seuraavien tekojen kierre on valmis.

Tällaisina päivinä meidän tulisi osoittaa toisillemme rakkautta. Sillä vain rakkaus on vihaa ja ahdistusta vahvempaa. Vain sen avulla voimme saada elämämme suunnan muuttumaan. Välillä elämä näyttää rujot kasvonsa. Meihin sattuu, emmekä voi ymmärtää. Saamme kysellä, saamme vihata. Saamme kohdistaa kyselymme Jumalallekin, Hän kestää meidän uhmamme ja vihamme. Emme koskaan tässä elämässä voi ymmärtää tällaisten tekojen tarkoitusta, mutta saamme luottaa, että meistä pidetään huoli. Loppuun psalmin sanoin tuntemuksiamme.

 1934033.jpg

Yhdentoista kuolleen kynttilät


Ps. 90: 1-6, 13-15

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.
ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa,
sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen
ja sanot: ”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset”.
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Herra, käänny jo puoleemme.
Kuinka kauan vielä viivyt?
Armahda meitä palvelijoitasi!
Ravitse meitä armollasi joka aamu,
niin voimme iloita elämämme päivistä.
Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo
yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.