Pitäisikö puuttua kun huomaa nuoren elämän olevan siinä pisteessä, ettei kotona kukaan välitä eikä ole välittänyt enää vuosiin? Pitäisikö silloin puuttua nuoren tytön tai pojan elämään, kun näkee, että hänen kaikki rahansa menevät tilipäivänä vaateostoksiin, ja loppukuusta ollaan velkaa jokaiselle kaverille? Pitäisikö puuttua kun käy vanhuksen luona kodissa, ja huomaa, ettei vanhus enää tule toimeen yksin? Onko minun velvollisuuteni kertoa työtoverille, että hän on liian väsynyt työskennelläkseen? Pitääkö puuttua, kun toinen tekee töitä minkä jaksaa, ja toinen välttelee työntekoa viimeiseen saakka? Pitäisikö minun antaa kiitosta mieshoitajalle, joka hoitokodissa hoivaa sairasta kunnioittaen ja myötäeläen, lämmöllä? Pitäisikö minun puuttua, kun huomaan, että naapuri seurakunnan harjoittelija on aivan väärällä alalla? Pitäisikö puuttua nuortentapahtumassa haistaessaan alkoholin, vaikkei vastuu ole minun?

Lista kysymyksiä voisi jatkua loputtomiin. Usein puutun. Usein saan kiitosta jälkikäteen, että huomasin. Yhtä usein tai useammin haukut tai moitteet toiminnastani.

Kuinka puuttuisin oikein, kuinka saisin elämän oikeille raiteilleen menettämättä yhteyttä ihmiseen tai hänen läheisiinsä? Onko joskus vain parempi sulkea silmänsä? Puuttuuko kukaan minun tekemiini virheisiin ja osaanko ottaa sen rakentavana palautteena, enkä moitteina? Miksi kiittäminen usein unohtuu? Olisiko se niin vaikeaa?

Luoja, auta minua puuttumaan silloin kun minua tarvitaan ja välillä sulkemaan silmäni. Tämä kaiken näkeminen on välillä niin raskasta. Anna minun myös osata nähdä oma puutteellisuuteni ja suhtautua niihin, jotka siitä minulle huomauttavat, rakkaudella ja kiittäen.

Jälkihuomautus: Tässä tekstissä käsitellyt tilanteet eivät ole aitoja työstä nousevia tilanteita, etten tekisi ketään seurakuntalaista tunnistettavaksi.