Luuk. 11:5-13
Jeesus sanoo:
»Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.»
Halleluja (sarja 2)
 


Jokainen meistä on varmaankin ollut tilanteessa, jossa ei ole osannut tehdä mitään muuta kuin rukoilla. Muistan erään hassun tilanteen lapsuudestani. Olin hiekkalaatikolla leikkimässä ja kadotin hiekkaan juuri syntymäpäivälahjaksi saadun sormuksen. Pelkäsin, että äiti suuttuu ja sormuksen katoaminen harmitti itseänikin. Vimmatusti hiekkaa kaivaessani sormuksen löytymisen toivossa muistan rukoilleeni, ”Jumala, anna sormuksen löytyä”. Ja löytyihän se lopulta, pitkän hiekan siivilöinnin jälkeen äidin avustuksella. Muistan tuon pienen lapsen hädän ja vilpittömyyden ja täyden uskon Jumalan kaikkivoipaisuuteen.

Pienelle tytölle oli pyhäkoulussa opetettu, että Jumala kuulee rukoukset ja auttaa. Tuo tilanne oli minulle suuri hätä, ja en muuta osannut kuin rukoilla. Samanlainen täysin sydämestä lähtevä rukous voi meiltäkin aikuisilta lähteä suurimmassa hädässä. Silloin, kun tiedämme, ettei mikään muu voi auttaa kuin ihme. Monesti silloin, kun elämä on kaikkein vaikeinta, ja koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan, usein juuri silloin ihminen ristii kätensä ja rukoilee.

Nykyajan ihmisille rukoileminen on vierasta. Osataan ehkä lapsuuden iltarukous, mutta etenkin monet nuoremmat vierastavat rukoilemista, koska eivät tiedä miten pitäisi rukoilla. Olen kuullut kastetilaisuuksissa muutaman kummin epäröivän, kuinka selviää tehtävästään, kun on niin huono rukoilemaan. Olenkin rohkaissut kummeja monesti kertomalla, että saamme rukoilla juuri niillä sanoilla, jotka meille ovat luontevia. Jumala ei odota meiltä monisanaisia ja kaunopuheisia rukouksia, vaan Hän on luvannut kuulla sydäntemme pienimmätkin huokaukset. Rukous onkin sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Kummien tärkein tehtävä on rukoilla kummilapsen puolesta, mutta myös osallistua lapsen kristilliseen kasvatukseen. Jos vanhemmat eivät osaa opettaa lapselle iltarukousta, olisi kummin hyvä tehdä se. Tavallinen, toistuva iltarukous tekee lapselle rukoilemisesta luontevaa, ja onpahan lapsella edes joku rukous muistissa silloin, kun rukousta tarvitsee.

Tänään vietämme kaatuneitten muistopäivää. Monissa kirjoissa ja elokuvissa, jotka kuvaavat sota-aikaa kerrotaan sotilaspapin tärkeästä roolista ja kuvataan miehiä rukoilemassa. Tuntematon sotilas elokuvassa on koskettava kohtaus, jossa Kariluoto rukoilee kuolevan lähetin kanssa Isä meidän rukouksen. Varmasti oikeassakin elämässä haavoittuneen sotilaan viimeinen toive saattoi olla: Rukoile puolestani. Mitäpä sitä muuta ihminen voi kuoleman portilla toivoa. Tällöin Isä meidän rukous oli varmasti yksi niistä rukouksista, jonka kuka tahansa osasi ystävänsä puolesta rukoilla.

Olen myös huomannut vanhain kodeissa käydessäni, että Isä meidän rukous on yksi niistä asioista, jonka ihmiset muistavat vielä silloinkin, kun eivät juurikaan mitään ymmärrä koko maailmasta ympärillään. Sängystäänkin valkeapäinen vanhus vielä yhtyy Isä meidän rukouksen sanoihin, vaikkei häneen paljon muuta yhteyttä enää dementian tai muun sairauden vuoksi saisi. Olen kuullut miehestä, joka elämänsä loppuvuosina menetti osan lähimuististaan. Silloin hän vähän arkaillen pyysi, että hänen poikansa kirjoittaisi hänelle pahvinpalalle Isä meidän- rukouksen. Poika teki niin, ja mies saattoi lukea sen iltaisin.

Kun lukukykykin katosi, hän otti pahvinpalan ennen nukahtamista hetkeksi käteensä. Hän tiesi, mitä siinä oli. Se riitti. Lopulta hän vain halusi, että pahvinpala kulki hänen mukanaan sairaalan yöpöydän laatikossa. Se oli hänen rukouksensa, kun sanoja ei enää ollut, niin kuin se on monen muunkin viimeinen rukous. Rukous ei kuitenkaan ollut yksin hänen, vaan hän liittyi rukouksellaan koko kristikunnan yhteiseen rukoukseen. Se mikä oli kaikkein henkilökohtaisinta ja syvintä, oli samalla kaikkein yhteisintä.

Isä meidän rukous olikin se, minkä Jeesus Raamatussa opetti. Rukoileminen oli hurskaalle juutalaiselle näkyvä ja tärkeä osa uskonnonharjoitusta, joten opetuslapset pyysivät, että Jeesus opettaisi heitäkin rukoilemaan.

Jeesus opettaa rukouksen, mutta muistuttaa, että rukouksessa ei olla minkä tahansa avunlähteen edessä, vaan puhutaan Jumalan kanssa. Ainoastaan sellainen ihminen voi oppia rukoilemaan, joka tunnustaa riippuvuutensa hänestä, niin kuin lapsi vanhemmistaan. Rukous kasvaa avuttomuudesta ja neuvottomuudesta; siitä, ettei osaa enää muuta kuin huokaista: Auta!

Taivaallinen isä antaa mitä hänen lapsensa tarvitsee. Hän avaa lukitut ovet ja auttaa löytämään senkin, minkä luulimme iäksi hukanneemme. Jumala tietää tarpeemme paremmin kuin me itse. Aina rukouksiin ei vastata, ja sekin voi olla Jumalan tahto. Joskus meille on parempi, ettei meidän omat suunnitelmamme toteudukaan.

”Isä meidän…” Herran rukouksen sanamuoto kertoo, että se on tarkoitettu rukoiltavaksi yhdessä. Jeesus opetti, että rukouksen on tarkoitus kasvaa yksityisestä hartaudesta Jumalan kansan yhteiseksi tehtäväksi. Luther kirjoitti kirjassaan hyvistä teoista, että yhteinen rukous on kristittyjen erityinen pyhäpäivänteko. Kirkkoon tullaan toimittamaan nimenomaan esirukoustehtävää.

Jumalanpalveluksen yksi tarkoitus on koota yhteen koko kristikunta ja ihmisten hätä kaikkialla, olivatpa he ystäviä taikka vihollisia. Meille on annettu siis aika suuri tehtävä. Siinä jos missä kokee avuttomuutta ja neuvottomuutta, näkee lukittuja ovia ja suree menetettyjä mahdollisuuksia. Eikä kukaan meistä ole täysin oppinut. Voimme siis yhtyä opetuslasten pyyntöön ”opeta meitä rukoilemaan!”