Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

SAARNA

”Pappi on hyvä ja ottaa ensin, että ihmisetkin saavat” on usein kuultu lausahdus erinäisissä juhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Vanhat tavat ja oletukset papeista ovat seurakuntalaisissa tiukassa. Jokunen viikko sitten eräs mies oli hyvin otettu, kun kaadoin hänen lasiinsa vettä. Kuulemma ennen ei ole kukaan pappi hänelle tarjoillut. Tämä tilanne oli minulle nuorena pappina uusi. Totta kai minä voin kaataa samalla toisillekin, kun itselleni olin kaatamassa, mutta vanhemmalle herralle oli suuri kohteliaisuus, että juuri pappi kaatoi hänen lasiinsa vettä.

Tämän päivän evankeliumitekstissä puututaan fariseusten toimintaan. Fariseukset puhuivat yhtä ja tekivät toista. He valvoivat kansaa, että Mooseksen lakia noudatettaisiin. He antoivat kansalle suuria määräyksiä kuinka tulisi elää, jotta noudattaisi lakeja. Kuitenkin heidän oma toimintansa oli toista kuin he puhuivat. Fariseukset nauttivat kansan luottamusta ja olivat tunnettuja ja huomattuja henkilöitä.

Nykypäivänä tuntuu olevan ajanhenki, että itsensä on tehtävä tavalla tai toisella tunnetuksi. Tv- sarjoihin pyritään, jotta päästäisi ”julkkiksiksi”, tai ainakin pitäisi olla vähintään tuttu jonkun tunnetun merkkihenkilön kanssa. Työpaikkoihinkin liian usein vaikuttavat suhteet. On suunnaton paino sillä KUKA sanoo tai tekee jotakin.

Jeesus varottaa tästä seikasta jo pari tuhatta vuotta sitten. Hän sanoo evankeliumissa: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä.-- Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Ja tätähän Jeesus itsekin noudatti elämässään palvelemalla muita. Hyvä esimerkki on muun muassa kohta evankeliumissa, jossa Jeesus pesee opetuslastensa jalat.

Kirkossa on toki edelleenkin erilaisia tehtäviä, toiset meistä ovat esillä jo työnkuvansa vuoksi ja toisten työ on näkymättömämpää, mutta sellaista, mitä ilman seurakunta ei toimisi. Kuitenkaan mikään ei tee papista tai seurakunnan työntekijästä parempaa ihmistä. Loppujen lopuksi kaikki seurakunnan toimet ovat luonteeltaan diakonisia, ne ovat palvelemista varten. Eivät ne ole itsensä toteuttamista tai vielä vähemmän itsetehostusta ja julkisuuden kipeyttämme varten, olimmepa sitten palkkatyöläisiä tai vapaaehtoisia puurtajia. Aina ei ole helppoa olla palvelemassa, mutta se on tehtävämme kristittyinä.

 

On luontevaa, että papin tai muun seurakunnan työntekijän puoleen käännytään, kun tarvitaan esirukousta. Kuitenkin usein perustelu on: rukoile sinä, kun olet pappi, niin osaat, ja Jumala kuulee sinua paremmin. Joskus olen jäänyt miettimään osaanko minä muka rukoilla yhtään paremmin ja tullut siihen tulokseen, että tuskinpa. Jumala kuulee taatusti yhtä hyvin hiljaisuudessa huokaistun kömpelön kuiskauksen kuin papin tai jonkin julkkisrukoilijan korulauseet. Jumalan edessä olemme kaikki sisarina ja veljinä samanarvoisia.

 

Tämän sunnuntain aiheena on itsensä tutkiminen. Itsensä ja sisimpänsä tutkiminen ei ole ihan helppoa. Usein katsoessaan peiliin tai syventyessään miettimään elämäänsä, näkee paljon asioita, mitkä olisi pitänyt jättää tekemättä tai sanomatta tai toisaalta asioita, jotka jäivät tekemättä silloin, kun tekoja olisi tarvittu. Syyllisyys iskee läpi, eikä itseään huvita enää tutkiskellakaan. Rehellisen itsetutkistelun tulosta ei voi väistää: olen syntinen syntisien joukossa, edes siitä ei ole ylpeilyn aiheeksi. Tämän oivaltamisen ei kuitenkaan tarvitse latistaa intoa toimintaan, päinvastoin se oivallus vapauttaa itsensä tarkkailusta täyttämään itse kunkin omaa tehtävää.

 

Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Kun on kohdannut sisimpänsä likaisuuden, huomaa, ettei sitä pysty itse puhdistamaan. Siihen tarvitaan Jumalan apua. Omin teoin tai ansioin emme koskaan pystyisi saavuttamaan Jumalan rakkautta, mutta onneksi sen voimme saada lahjana. Itseriittoisuus vääristää meidän todellisuudentajumme. Silloin kun kuvittelemme olevamme hyviä ihmisiä, ja pystyvämme täyttämään Jumalan tahdon, olemme pahasti harhateillä.

Siksi olisikin hyvä katsoa rehellisesti itseään silloin tällöin, että muistaisi, etten itse omalla voimallani ole Jumalan edessä mitään. En vaikka olisin kuinka aktiivinen seurakuntalainen, pappi tai hyvä uskovainen. Mikään näistä ei anna meille pääsylippua taivaaseen. Se ainoa pääsylippu on annettu lahjana, ja sen voimme jopa kadottaa uskomalla liiaksi itseemme ja omiin mahdollisuuksiimme.

 

On edelleen yhtä helppoa kuin fariseusten aikaan osoittaa sormella toisen elämää. Toiset meistä tuntuvat tietävän kuinka sitä oikein kristittynä eletään. Ja sillä tiellä ihminen saattaa alkaa huolehtia oman elämänsä ja uskonsa puhtaudesta jopa siinä määrin, että välttelee noita ”muita syntisiä”, jottei itse likaantuisi. Voipa jopa kiittää Jumalaansa kuin fariseus konsanaan siitä, etten ole niin kuin muut. Mutta tällöin ollaankin jo sillä tiellä, mistä Jeesus varoittaa. Silloin kun sokeudumme omasta hyvyydestämme, olemme kadottaneet Jumalan tahdon elämästämme ja olemme väärän jumalan palvojia.

 

Tähän on vain yksi lääke. Tämä lääke on nöyrtyä Jumalan puoleen, tunnistaa ja tunnustaa syntisyytensä ja pyytää armahdusta. Sillä vain aito nöyrtyminen saa meidät huomaamaan oman mitättömyytemme Jumalan silmissä. Ja silti juuri meitä mitättömiä Hän haluaa rakastaa ja kutsua tänäänkin ehtoollispöytään. Juuri meille mitättömimmille Hän lahjoittaa armonsa Poikansa Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren kautta.

 

 

 

Tänään pappi sitten heitti ehtoollisleivät lattialle... Messukasukasta jokin lanka jäi kiinni rasiaan, jossa leipiä säilytetään, ja rasia kellahti kumoon, heittäen muutamat leivät lattialle...

Mutta tulipa palautettakin. Eräs mies tuli sanomaan: "Täytyy vanhana sovinistina sanoa, että kyllä ne naispapitkin näköjään asiansa osaa" Hyvä me naiset!