Luuk. 2: 41-52

Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
    Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: "Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme." Jeesus vastasi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
    Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.



SAARNA

Jokainen meistä on tullut eri syistä ja erilaisin tunnelmin tänään kirkkoon. Yksi on jouluna tuntenut henkäyksen aidosta jouluilosta elämässään ja tullut kirkkoon kiittämään siitä. Toinen on järkyttynyt tämän viikon uutisista ja tullut hakemaan rauhaa ja lohdutusta kirkosta. Kolmas on vaivoineen raahautunut kirkkoon kuulemaan sanaa, vaikka sängystä ylös pääseminenkin tuntui mahdottomalta.

 

Kirkkoon tullaan välillä tavan vuoksi, mutta suurimmaksi osaksi rauhoittumaan ja kohtaamaan itsensä, muut seurakuntalaiset sekä kohtaamaan Jumala. Jumalan läsnäolon voi tuntea tutussa Raamatunkohdassa, virsien puhuttelevissa sanoissa ja sävelissä sekä ehtoollispöydässä. Toisaalta myös naapuripenkissä istuvan tuttavan ystävällinen hymy tai tarjottu apu ehtoollispöytään käydessä voi yllättäen osoittaa meille Jumalallista läsnäoloa.

 

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus oli vanhempiensa kanssa pääsiäisjuhlilla Jerusalemissa. Juhlat olivat suuri tapahtuma, ja varmasti jatkuvasti ei ollut selvyyttä siitä, missä lapset olivat, kun he viihtyivät sukulaislasten seurassa. Tämän takia Jeesus pääsi vanhemmiltaan katoamaan ja katoaminen huomattiin vasta kotimatkalla, kun lapsi ei ollutkaan sukulaisten seurassa. Jeesusta etsittiin useita päiviä ja kolmen päivän kuluttua Hänet löydettiin temppelistä opettajia kuuntelemasta.

 

Jeesus oli kuin kotonaan temppelissä. Kun vanhemmat olivat huolissaan Hänestä, Hän vastasi ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Temppelissä Jeesus saattoi tuntea Taivaallisen Isänsä läsnäolon. Hän kyseli opettajilta paljon, ja ympärillä olijat ihmettelivät kaksitoista vuotiaan tarkkaa ymmärrystä uskon asioihin. Ehkäpä Jeesus opettikin muille läsnäolijoille jotakin kysymyksillään.

 

Jeesuksesta oli jo lapsenakin täysin luontevaa hakeutua temppeliin ja opiskella Jumalan sanaa. Meillä lapsia tuodaan liian harvoin kirkkoon, kun pelätään lasten tylsistyvän tai aiheuttavan häiriötä. Kuitenkin lastenkin olisi hyvä kokea kirkko kotoisaksi pienestä pitäen, ja ehkäpä lasten ihmettelevä asenne voisi opettaa meille aikuisillekin jotakin Jumalan suuruudesta.

 

Me olemme ehkä aikuisina kadottaneet tuon lapsen asenteen ja kirkkoon tulon helppouden. Tulemme kirkkoon kuin vieraisille. Perinteisesti Suomessa on pukeuduttu kirkkoon tullessa pyhäasuun ja kirkossa on istuttu mahdollisimman jäykästi. Toki kunnioittava suhtautuminen jumalanpalvelukseen on hyvästä, mutta toivoisin kotoisan rentouden vallitsevan kirkossa. Jumalan kasvojen edessä on hyvä olla. Vaikka Jumala näkee virheemme, Hän katsoo meitä Jeesuksen sovitustyön kautta. Silloin Hän ei muistele virheitä, vaan antaa ne anteeksi. Hän katsoo luotujaan rakastaen ja sanoen, ”sinä olet hyvä, sinä olet minun”. Jumalan silmien edessä kirkon penkissä saa olla oma itsensä, oikeastaan sehän on ainoita paikkoja, missä sinut tunnetaan läpikotaisin, eihän silloin voi ollakaan muuta kuin se mitä on.

 

Kuitenkin suurelle osalle ihmisistä kirkkoon tulemiseen täytyy olla jokin syy. Harva lähtee enää nykyisin kirkkoon ihan vain tavan vuoksi tai hiljentymään joka sunnuntai. Muutenkin aika iso osa ihmisistä on niin vieraantunut Jumalasta, että laskemme elämämme jonkun muun varaan kuin Jumalan. Luotamme siihen, että pärjäämme yksin. Luotamme siihen, että sukulaiset, ystävät ja yhteiskunta auttavat meitä, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa. Luotamme itseemme niin paljon, että emmehän me vahvat ihmiset Jumalaa tarvitse.

Arjessa Jumala ja usko jäävät helposti sivuasemaan, satunnaisten kirkossakäyntien varaan. Emme luota Jumalaan. Emme luota siihen, että hän voisi todella vaikuttaa tässä maailmassa tai varsinkaan omassa elämässämme. Jumalaa ei tarvita arjessa, vaan vasta silloin, kun jokin menee elämässämme huonosti.

 

Senpä tähden evankeliumien sanoma onkin niin mullistava: monet

evankeliumien kertomukset sijoittuvat keskelle tavallisinta arkea. Näin joulun jälkeen voisimme huomata ja muistaa sen, että keskelle aivan tavallista elämää murtautuu Jumalan valtakunta, se ei ole läsnä vain juhlassa, tai vain silloin kun jokin vaivaa meitä. Jumala toimii edelleen, joka päivä, vaikka emme sitä aina huomaa. Emme ehkä aina tajua, että kyse on Jumalan toiminnasta, mutta jos tarkkaan lapsen tavoin havainnoisimme, voisimme huomata arkipäivän asioissa Jumalan läsnäolon. Hän tahtoo tulla meidän jokaisen arkipäiväämme, elämämme voimaksi ja perustaksi. Hän tahtoo olla läsnä elämässämme muuallakin kuin kirkossa. Hän tahtoo vaikuttaa siihen, että meidän tekomme olisivat Hänen mielensä mukaisia, Hänen tekojaan. Jumala tahtoo nostaa taakat harteiltamme kantaakseen ne itse, meidän vain tulisi osata päästää irti ja ymmärtää, ettemme yksin aina pärjää.

 

Siksi rukoilemme tänäänkin Isä meidän rukouksessa: tapahtukoon sinun tahtosi. Rukoilemme, että osaisimme antaa Jumalalle tilaa elämässämme, että osaisimme luottaa siihen, että Hänen tahtonsa on meille hyväksi. Kun hellitämme hetkeksi, ja annamme Jumalan pitää meistä huolen, huomaamme Hänen läsnäolonsa arjessamme. Silloin voimme kokea Jumalan läsnäoloa muuallakin kuin kirkossa. Kirkossa käyntiä tarvitaan hiljentymiseen ja Jumalan kohtaamiseen, mutta sitä tarvitaan myös vahvistamaan uskoamme arkipäivässä. Kun näemme muita seurakuntalaisia kirkossa, tiedämme, että yhteinen usko kantaa silloinkin, kun oma uskoni horjuu.

 

Toivonkin, että tunnet tänään kirkossa Jumalan olevan läsnä. Toivon, että hän hoitaa sinua sanallaan, virsissä ja ehtoollisella. Hän on antanut poikansa kuolla sinun vuoksesi ja minun vuokseni, jotta saisimme syntimme anteeksi, ja Hän voisi kuljettaa meitä arjessa. Seuratkoon Jumalan suosio sinua mukaasi kirkosta tänään arkeesi, samalla tavalla kuin se seurasi Jeesusta hänen lähtiessään temppelistä. Saakoon se näkyä Jumalan rakkautena elämässäsi.