Eilen oli hautajaispäivä. Pitkästä aikaa rippileirien jälkeen oli aika palata "tavallisen työn" pariin. Uskomatonta miten sitä tuntuu unohtaneen kaiken riparien aikana.

Ensimmäisessä muistotilaisuudessa vanhempi herra tuli noutopöydän ääreen lasin kanssa, kun olin kaatamassa itselleni vettä. Tottakai samalla kysyin ottaako hän vettä myös ja kaadoin lasiin. Mies näytti hämmentyneeltä, mutta jatkoi jutusteluaan kanssani. Muistotilaisuuden jälkeen mies tuli silmät hehkuen ja otettuna sanomaan: "Oli muuten ensimmäinen kirkkoherran tarjoama vesilasillinen." Totesin, että ihan papin vaan, ettei tässä kirkkoherroja olla, mutta mies oli edelleen vaikuttunut. Ja itselle kun kuuluu hyviin käytöstapoihin kaataa muillekin, jos samaan aikaan ollaan kannusta ottamassa. On se jännä miten suuressa arvossa pappia pidetään edelleen vanhempien ihmisten keskuudessa.

Toisessa siunauksessa puhuin vainajan elämästä ja totesin, että oli varmasti hyvä, että saitte viime kesänä viettää vielä yhdessä hänen kanssaan siskon 70- vuotis juhlia. Samassa huomaan, kuinka vieraat alkavat kääntyillä ja katsella toisiaan ja puhetta jatkaessani huomaan, ettei sisarusparvessa ole yhtäkään lähellekään 70- vuotiasta siskoa. Puhelimessa käydyssä toimituskeskustelussa oli siis ilmeisesti tullut jokin väärinkäsitys. No jäipähän omaisille jotakin, mitä muistella siunauspuheesta.

Näistä mieleen tuli myös eräs nolo tilanne viime keväältä, kun muistotilaisuudessa ihastelin ääneen, kuinka pienellä lapsella oli niin herrasmiehen vaatteet päällä. Sittemmin tilaisuuden edetessä, joku huomautti minulle vaivihkaa, että kyseessä oli pieni tyttö.

Niin kauan on toivoa työssä, kun jaksaa työpäivän jälkeen hymyillä omille virheilleen. Onneksi tässä ollaan vain ihmisiä.